Kuin Veljekset (Kaksinpeli - Lone Wolf)

// Lone Wolf ja Stuka tänne ^^ //

Christopher

Uros läähätti kun tarpoi eteenpäin metsässä. Hän oli oman joukkonsa kärjessä, kun taas hänen edessään kulki toinen osasto, mikä erotti Chrisin kahdesta johtajasta. Uinti oli väsyttänyt Chrisin täysin; tuo ei ollut koskaan eläissään uinut niin pitkää matkaa, vaikka matka olikin ollut vain rahtilaivasta Japanin saarille. Chrisin, ja monen muun helpotukseksi, pian kuului käsky pysähtyä lepäämään, ja useat Seefferit Chrisin ympärillä kaatuivat pehmeän sammaleen päälle. Chris naurahti ja itse pysyi jaloillaan, kääntyen katsomaan väsähtynyttä joukkooaan.

"Hienoa työtä kaikki. Ansaitsette levätä oikein kunnolla." Chris sanoi muille, hymyillen. "Tiedän etten saisi näin kysyä kun olemme olleet liikkeellä jo niin kauan... Mutta haluaako joku tulla auttamaan minua metsästyksessä?" Vanhempi uros välitti laumansa hyvinvoinnista paljon, ja päätti hankkia heille kaikille ruokaa kun he olivat kerran pysähtyneet. Chrisissä oli vielä tarpeeksi voimaa lähteä metsälle, ja olisi hyvin voinut mennä yksinkin, mutta hän tiesi että metsästysreissut aina menivät paremmin kun heitä oli useampi.

Ryhmänjohtajan pettymykseksi suurin osa joukosta pudisteli päätään ja makasi liikkumatta maassa. Edes Sarge, Chrisin osaston paras metsästäjä, ei suostunut lähtemään vaan painoi päänsä maahan. En syytä heitä... Matka on ollut hyvin pitkä. Chris mietti ja skannasi joukkonsa läpi vielä kerran, toivoen että joku edes lähtisi tuon kanssa.

// Täältä tullaan! xD //

Stuka

Sotakoirien tähän asti kulkema matka oli takuulla rasittava kokemus heille kaikille, eikä Stuka ollut suinkaan poikkeus. Ainutlaatuisemmin tosin, Stuka vaikutti läähätyksestä huolimatta aivan silmin nähden varmemmalta ja tyytyväisemmältä kuin useampi muu laumalainen. Syy tähän ei kuitenkaan ollut fyysinen jaksaminen, vaan enemmänkin henkinen. Yhä keskenkasvuisella Stukalla kun oli motivaatiota ja intoa puskea eteenpäin, kuin vaikka muille jakaa. Erityisesti halu todistaa kykynsä ylempiarvoisilleen oli jatkuvasti nuorukaisen mielessä. Ei siis ollut mikään yllätys, että Stuka katkaisi lepotaukonsa lyhyeen ja nousi ylös lepoasennostaan Christopherin pyytäessä halukkaita metsästysreissuun.

"Chris!" Stuka totesi saadakseen ryhmänjohtajansa ja mentorinsa huomion, jonka jälkeen nyökkäsi tuolle kevyesti merkkinä halukkuudestaan osallistua tähän tehtävään. Nuori uros yritti tietoisesti seistä mahdollisimman suorana ja uljaana kehonsa rasitusta piilotellakseen, sillä ei halunnut vaikuttaa yhtään epäpätevältä kyseiseen hommaan ja joutua siten istumaan sivussa aktiivisen osallistumisen sijasta. Stuka kun oli menneessä useasti joutunut jäämään sivuun ikänsä ja kokemattomuutensa takia, eikä pitänyt siitä yhtään. Hän ei nähnyt tässä mitään muuta kuin mahdollisuuksia oppia jotain uutta ja todistaa samalla omaa osaamistaan laumalle. Nyt sakemannin smaragdin vihreät silmät tarkkailivat Christopheria toivokkaasti, hännän heiluessa innokkaan oloisesti. Anna minun tulla mukaasi, kiltti. Nuorukainen aneli mielessään, ryhmänjohtajan vastausta odotellessaan.

Christopher

Melkein automaattisesti Chrisin huulille nousi pieni hymy kun kuuli Stukan huutelevan joukon keskuudesta. Chris käänsi päänsä nuorempaa koiraa kohti ja hymähti, nyökäten hyväksyvästi. Tuolta nuorukaiselta ei sitten koskaan lopu energia! Chris mietti huvittuneena. Hän kuitenkin tietoinen siitä että Stuka oli vielä nuori, ja varmasti väsynyt, ja toivoi että Stuka lepäisi muiden kanssa metsästysretken jälkeen.

"Hyvä on Stuka." Uros sanoi ja vilkaisi vielä nopeasti muita ryhmäläisiään. "Kukaan muu?" Kun Chris ei saanut vastausta, tuo huokaisi ja hymyili joukolleen. "Selvä homma, eli otan pelkästään Stukan mukaani. Sarge, jätän ryhmänjohdon sinun vastuulle kunnes palaamme. Jos jotain tapahtuu, sinä huolehdit muiden turvallisuudesta, ja lähetät jonkun hakemaan meidät. Sopiiko?" Sarge nyökkäsi ja Chris hymyili. Hän tiesi että voisi luottaa toiseen. Chris katsoi Stukaa, ja nyökkäsi kohti metsän reunaa. "Tuletko?" Tuo kysyi, ennen kun kääntyi itse siihen suuntaan minne oli lähdössä. Chris huikkasi nopeasti toiselle ryhmänjohtajalle, kertoen minne oli menossa ja pyysi tuota ilmoittamaan asiasta Xenalle, ennen kun hän hölkkäsi puiden reunaan ja jäi odottamaan että Stuka seuraisi häntä. Chris oli itse asiassa hyvin kiitollinen että Stuka oli tullut hänen mukaansa, sillä ei ollut satavarma siitä mitä metsästä löytyisi. Japanin luonto ja villieläimet olivat Chrisille vielä hyvinkin tuntemtonta eikä tuo halunnut joutua suuren pedon armoille yksin. Sitä paitsi, Chris ei ryhmänjohdon ohella aina ehtinyt viettää Stukan kanssa aikaa, joten arvosti sitä että saisi edes hetken jutella kaksin oppilaansa ja pikkuvelihahmonsa kanssa.

Stuka

Stuka hymyili aidosta helpotuksesta Christopherin hyväksyessä hänet seurakseen metsästysreissulle. Tämän saattoi nähdä hänen kehonkielestään myös, sillä suora ja uljas asento rentoutui hitusen ja hännänkin liike näytti muuttuvan vain entistä innokkaampaan. Stuka käveli ilman turhia viivästyksiä muiden joukosta, seuraten Christopheria miltei kirjaimellisesti tuon jäljissä. Kaikki näytti olevan valmiina, eikä nuorukaista haitannut yhtään se, ettei heidän mukaansa ollut tulossa ketään muuta. Kuten Christopher, Stuka myös oli tyytyväinen ajatukseen, että saisi viettää aikaa kaksistaan hänen kanssaan.

Hetken Stuka pohti, mitä kaikkea he saattaisivatkaan löytää retkellään, kun Japani oli vielä tähän asti niin mystinen ja erikoinen paikka. Christopherin kysymys kuitenkin nappasi hänen huomionsa välittömästi, jolloin nuorukainen nyökkäsi innokkaasti vanhemmalle urokselle ja hölkkäsi kehon rasituksesta huolimattoman ripeästi hänen vierelleen. Stuka hymyili iloisesti Christopherin suuntaan heidän alkaessaan kävellä metsään päin (?). "Mitähän kaikkea me oikein löydetään täältä?" Hän kysyi, vilkuillen uteliaan oloisena aina välillä ympäristöön. "Tämä vaikuttaa tosi jännältä paikalta mielestäni!" Stuka totesi lisäksi, kohdistaen katseensa jälleen Christopheriin vastauksen toivossa. Kuten saattoi hyvin olettaa, Stuka kunnioitti ja arvosti suuresti isoveljeään, sekä odotti innolla kuulla hänen mielipidettään Japanista.

Christopher

Vanhempi seefferi lähti kulkemaan Stukan kanssa metsään päin, hymyillen kun tuo innokkaasti vilkuili ympärilleen. Se teki Chrisin iloiseksi: hän oli tavannut monia sotakoiria ollessaan Xenan alaisuudessa, ja hän oli oppinut että useimmat olivat menettäneet iloisen lapsuuden kovan koulutuksen takia. Stuka oli ollut onnekas ja oli saanut pitää hilpeän ja energisen luonteensa, vaikka olikin joutunut kokemaan armeijan koulutusta ja elämään ihmisten yhtäkkisen petturuuden läpi.

Chris katseli myös ympärilleen ennen kun kääntyi ja vastasi Stukalle:
"En oikeastaan tiedä. Olen kuullut että joissain maissa on isoja kissaeläimiä kuten tiikereitä ja leijonia, jotka ovat ainakin 10 kertaa isompia kun Saksassa asuvat lemmikkikissat. Eli jos sellaisia on olemassa, niin täältä voi siis löytyä mitä vaan." Chris naurahti. "Mutta olen myös samaa mieltä kanssasi: tämä vaikuttaa hyvin kiinnostavalta paikalta. Kunhan vaan täälllä on meille turvallista, niin minua ei kyllä haittaisi jäädä tänne asumaan." Seefferi katsoi kauemmas horisonttiin, jossa näkyi jylhiä lumihuippuisia vuoria ja tummanvihreitä metsiä. Japani oli tähän mennessä ollut hyvin kaunis.

"Turvallisuudesta puhuen..." Chris yhtäkkiä vaihtoi puheenaihetta ja katsoi Stukaa päin. "Oletko kuullut mitään isompaa siitä sisällissodasta joka täällä on meneillään? Tiedäthän, siitä yhdestä koiralaumasta joka menetti reviirinsä kun joku ulkopuolinen tuli ja valtasi sen?" Seefferi ei tiennyt miksi otti juuri tuon asian puheeksi; ehkä hän vain halusi keskustella siitä että voisi yrittää itse luoda tarkan mielikuvan tilanteesta.

Stuka

Nuorukainen kuunteli Christopherin sanoja korvat höröllä, tai ainakin niin paljon kuin hänen epätavalliset korvansa pystyivätkään. Stuka koitti parhaansa kuvitella suuren kissaeläimen mielessään, mutta ei tiennyt mitä sanoa tuollaisesta, kuin että olisi varmasti hurjaa ja jännittävää kohdata sellainen. Toisen edetessä vastauksessaan, Stukan ajatuksetkin siirtyivät takaisin Japaniin ja siellä asumisen mahdollisuuteen. Me yhteisvoimin varmasti pärjättäisiin täällä, vaikka mitä tulisikaan vastaan... Hän tuumi, muttei sanonut mitään kun Christopher esittikin oman kysymyksensä Japanissa käynnissä olevasta sodasta.

"En." Stuka vastasi lyhyesti ja päätään pudistaen. "Muut ovat jutelleet siitä, mutta kukaan ei tiedä varmuudella mitään. Minäkään en tiedä mitä ajatella." Hän selitti jatkoksi vastaukselleen, kallistaen sitten päätään kysyvän oloisena Christopherin suuntaan. "Mutta me pärjätään kyllä sen keskellä, eikö vain, Chris?" Stuka kysyi toiveikkaan oloisena. Nuori uros ei sitä epäillyt juurikaan itse, mutta olisi mielellään kuullut Christopherin myöskin vahvistavan sen ajatuksen.

Christopher

Chris huokaisi. Hän ei itsekkään tiennyt miten suhtautua asiaan. Hänellä ei ollut mitään tietoa kummastakaan laumasta, joten ei voinut ruveta valitsemaan puolia minkään perusteella. Stukan kysymyksen kuullessaan, Chris kuitenkin palautti hymynsä kasvoilleen ja katsoi pikkuvelihahmoaan.
"Tietysti pärjäämme. Tämän maan villikoirien sodat eivät ole meidän ongelmiamme muutenkaan." Chris vakuutti toiselle, varmalla äänensävyllä. Hän teki siinnä hetkessä päätöksen että tekisi kaikkiensa sen eteen että hänen uusi laumansa, varsinkin Stuka, saisi elää onnellisesti maassa jonka sodat eivät heitä häiritsisi. Ihmiset olivat heittäneet sakemanneja taistelukentälle jo turhan pitkään, oli jo aikakin että koirat saisivat hiukan rauhaa sodilta.

Chrisin silmät nousivat taas katsomaan horisontissa kohoavien vuorien huippuja. Tuo hiljaa seurasi silmillään kiviseinän halkeamia aina vuorien juurille asti, josta alkoi tiheä metsä.
"Pidä korvat auki ja kuono ilmassa. Näin tiheät metsät varmasti houkuttelevat paljon saaliseläimiä." Chris sanoi ja katsoi Stukaa hymyillen. "Ne etsivät puiden keskeltä suojaa, ja ravintoakin näyttää olevan runsaasti." Vanhempi seefferi totesi ja katseli suuria puita sekä tihenevää pusikkoa. Tuo oli opettanut itselleen minkälaisesta maastosta löytyisi syötävää, ja nyt hän jakoi tietonsa nuoremman seefferin kanssa, kunnon opettajan tavoin.

Stuka

Nuorempi sakemanni päätti olla ajattelematta Japanin sotaa sen enempää, kuultuaan nyt Christopherinkin kannan. Hän vain nyökkäsi tyytyväisen oloisesti vastauksena, vakuuttuneena siitä, ettei mitään suurempaa vaaraa olisi. Stukan vihreiden silmien katse myöskin siirtyi ympäristöön, Christopherin alkaessa neuvontansa saaliin paikantamisesta. Hän kuunteli opettajansa sanoja kärsivällisessä hiljaisuudessa, kuin jonkinlaisessa ihailussa ja kunnioituksessa. Nuorukainen tarkkaili heidän ympärillään olevia puita ja hymähti pienesti, kuin hämmästyneisyydestä, hänen nuoren mielensä prosessoidessa tämä tieto.

Ohjeistuksen mukaisesti, Stuka kohotti kuononsa korkeammalle ja koitti parhaansa vainuta ilmasta edes vihjauksen saaliseläimestä. Hän pisti keskittyneenä sieraimensa hyötykäyttöön, muttei osannut varmuudella sanoa haistavansa mitään tähän asti Japanin luonnosta eroavaa. Hetken aikaa hän yritti havaita edes jotain poikkeavaa. "Chris..." Stuka aloitti kysyvästi, tarkoituksenaan pyytää lisää ohjeita, kunnes yllättäen aistikin jotain tuntematonta. Ennen kokematon haju tuntui saapuvan kuin tyhjästä ja sai nuoren uroksen pysähtymään aloilleen, kuin olisi seinään törmännyt. "Chris!" Stuka toisti, mutta tällä kertaa innokkaasti ja hätäisesti jopa. "Haistan jotain!" Hän totesi, melkein huusi. Pysähtymisen lisäksi tämä yllätys vaikutti muutoinkin Stukan kehonkieleen, nimittäin tuon asento oli suoristunut entisestään ja häntäkin heilui innokkaasti havainnosta.

Christopher

Vanhempi seefferi oli vastaamassa Stukalle kun tuo yhtäkkiä pysähtyi, heiluttaen häntäänsä ja innostuneena ilmoitti että oli saanut vainun. Chris keskittyi itsekkin, ja pian haistoi myös jotain kiinnostavaa. Nuoremman Stukan terävät aistit olivat huomanneet hajujäljen aavistuksen ennen Chrisiä, ja se sai ryhmänjohtajan naurahtamaan itselleen. Oho, olenkohan jo tulossa vanhaksi? Tuo mietti huvittuneena, ennen kun katsoi Stukaa ylpeänä.

"Hyvin huomattu, Stuka." Chris kehui nuorempaa hiljaisella äänensävyllä, toivoen että Stuka ymmärtäisi vinkin ja hiljentäisi myös ääntään. "Seurataan hajujälkeä." Chris haisteli ilmaa, ja sitten painoi kuononsa sammaleeseen, etsien hajujäljen alkua. Chris analysoi hajua ja hetken miettimisen jälkeen vanhempi seefferi hymyili voitonriemuisena. "Se taitaa olla villisika. Niitä on Saksassakin." Tuo totesi ja otti pari askelta eteenpäin, kunnes ilmassa leijuva tuoksu löytyi myös hänen edessään olevasta puskasta. "Se on mennyt tästä läpi." Chris selitti Stukalle hiljaisella äänellä. "Sinä saat johtaa tätä jäljitysretkeä, Stuka. Kerrohan minulle mihin suuntaan se on mennyt." Chris päätti antaa Stukalle mahdollisuuden jäljittää saalista itsenäisesti että tuon jäljitystaidot kehittyisivät. Vanhempi seefferi tulisi olemaan tuolle tukena ja puolustaisi Stukaa jos tuo joutuisi vaaralliseen tilanteeseen. Villisiat varsinkin olivat hyvin vaarallisia jos ne suuttuisivat.

Stuka

Christopherin kehut tämän havainnon tekemisestä saivat Stukan tuntemaan olonsa onnistuneeksi ja hän hymyili vanhemmalle sakemannille innokkaan oloisena siitä, mitä ikinä seuraavaksi tulisi tapahtumaan. Stuka ei itse tuntenut tunnistavansa vierasta hajua, vaikka osasi päätellä sen kuuluvan jollekin etäisesti tutulle villieläimelle. Näinpä Chrisin tuntemuksesta oli apua, kun tuo päätteli kyseessä olevan villisika. Stuka oli lauman matkan varrella syönyt villisikaa, muttei ikinä ollut nähnyt elävää yksilöä, saatika metsästänyt sellaista. Kyseessä oli siis aivan uutta reviiriä nuorukaiselle. Stuka kallisti päätään hieman reaktiona uutiselle, mutta epäröi jatkamisesta vain millisekunnin ajan, niin itsevarma hän tunsi olevansa kyvykkyytensä todistamisesa isoveljelleen.

Siispä, Stuka ei turhia epäröinyt mahdollisuuttaan johtaa riistan jäljitystä, kun Chris sitä ehdotti. "Okei, Chris." Hän vastasi simppelisti, mutta itsevarman oloisena, kuin olisi muka tämän aikaisemminkin tehnyt. Seuraten mentorinsa aiempaa esimerkkiä, Stuka laski kuononsa myös sammaleiseen maanpintaan, voidakseen mahdollisimman tehokkaasti tunnistaa kyseisen villisian hajun. Siitä hän lähti kulkemaan hajun perässä, omistautuen taakalle miltei kaikella keskittymisellään. Todellisuudessa Stuka ei tosin tiennyt paljonkaan metsästyksestä ja improvisoi paljolti liikkeissään, sillä ei halunnut turhan paljon ylimääräisiä kysymyksiä esittämällä enää riskeerata tämän johtoaseman menettämistä ja vähemmän pätevältä näyttämistä. Tuon saattaisi tosin Christopherin kaltainen, Stukan tunteva yksilö huomata nuorukaisen kehonkielestä, sillä hän eli täysin siinä hetkessä, kumartuen varovaisessa kulkemisessaan tarpeellista alemmas ja käyttäen aivan turhan paljon energiaa yksinkertaiseen liikkumiseen, kuin hiippailisi aivan jäljittämänsä kohteen luona, eikä suinkaan vasta jäljityksen alkuvaiheilla.

Hiljaa Stuka kuitenkin tajusi olla ja onnistui hajujälkeä seuraamaankin, vaikka välillä tuuli ja muut metsän tuoksut tuntuivat häiritsevän hänen salapoliisityötään. Stuka tunsi onnistumisen riemua hajujäljen vain voimistuessaan entisestään, kunnes kaksikko saapui tihenevään kohtaan metsästä (?). Stuka pysähtyi vähän matkaa suuren tiheikön edustalla, vähän epävarmana siitä mitä aisti. Vahvistumisen lisäksi hajujälki tuntui muuttuneen eri tavalla, jota nuorukainen ei kuitenkaan osanut määritellä. Nuorempi uros käänsi päätään taakseen, Christoperin suuntaan (?). "Chris, onkohan niitä enemmän kuin yksi? Haistatko sinä tuon?" Hän kyseli. Miltei välittömästi tuon jälkeen edestäpäin kuului kovaääninen rysähdys, joka sai totaalisella arvaamattomuudellaan Stukan säpsähtämään aloillaan. Rysähdystä seurasi oksien rasahtelu ja voimakkaiden jalkojen ryminä maanpintaa vasten, aivan tiheikön keskeltä. Kaiken lisäksi, tämä mekkala kuulosti vain lähestyvän. "Chris?!" Stuka huudahti pienesti vanhemmalle urokselle, ei täysin varmana mikä heitä oli lähestymässä tiheikön luoman näköhaitan ansiosta. Hänen kehonsa kuitenkin oli valppaana, valmiina toimintaan ja syöksymään pois tieltä heti jos seeffereitä kohti ryntäisi jotain tiheikön suojista.

Christopher

Chris hymyli ja seurasi Stukaa kun tuo innokkaana jäljitti heidän saalistaan. Chris oli kuitenkin hyvin varuillaan, pitäen tihenevää metsää silmällä - jos täällä on kerran villisikoja, niin täällä saattaisi olla muita eläimiä joita löytyy Saksasta. Mutta se oli myös huono merkki: täällä saattaisi hyvinkin olla ilveksiä tai karhuja, molemmat voisivat helposti tappaa kaksi seefferiä jos vaan haluaisivat. Chrisin velvollisuus oli siis pitää silmät ja korvat auki, ja puolustaa Stukaa jos heidän kimmppuun hyökättäisiin.

Stukan ääni sai Chrisin havahtumaan ja tuo katsoi nuorempaa koiraa, kuka ehdotti että paikalla saattoikin olla kaksi villisikaa. Vanhempi seefferi haisteli maata; totta, vaikutti siltä että hajujälkiä oli enemmän kuin yksi. Chris oli jo vastaamassa tuolle, kun heidän edessään oleva pusikko alkoi rapista, ja maa tuntui jylisevän. Juuri ajoissa Chris tajusi mitä oli tapahtumassa, ja tuon silmät laajenivat pelosta.
"Stuka! Pois tieltä!" Vanhempi seefferi karjaisi ja töytäisi nuoremman koiran pois tieltä (?), juuri kun pensaikosta juoksi esiin valtava villisika. Chris itse ehti hädin tuskin pois tieltä, hypäten yllättyneenä kauemmas pillastuneesta villieläimestä. "Perhana! Mikä ihme siihen on mennyt?!" Chris kirosi ja alkoi haukkua vihaisesti villisialle, seisoen puolustavaisesti sian ja Stukan välissä. Mutta villisika ei ottanut koiria huomioon ollenkaan; sen sijaan, pusikosta ryntäsi esiin toinenkin villisika, joka syöksyi ensimmäistä villisikaa kohti. "Herran jumala...! Niillä on tappelu kesken!" Chris totesi ja vilkaisi Stukaa. "Meidän pitää häipyä. Ne ovat nyt niin vihaisia etteivät edes huomaa meitä, me saatamme jäädä niiden alle jos jäämme tähän!" Chris opasti Stukaa, nyökäten ylös suurta kalliota joka kohosi taistelukentän yläpuolella. "Tuonne ylös! Mene!" Vanhempi komensi ja katsoi taas villisikoja, varmistaakseen etteivät ne tulisi liian lähelle heitä.

Stuka

Nuorempi seefferi keskittyi lähenevään ryminään miltei totaalisesti, jolloin Chrisin yhtäkkinen tönäisy tuli hänelle pienenä yllätyksenä. Stuka oli ollut, tai ainakin luuli olevansa valmiina hyppäämään sivuun käskystä, mutta Christopher olikin ottanut ylimääräisen askeleen veljensä suojelemisessa raivoisalta vaikuttavalta villisialta. Stuka lennähti täten sivuun, pyörähtäen improvisoidusti maan pinnalla vatsalleen ja oli luonnostaan jo valmis nousemaan takaisin jaloilleen, kunnes hän jähmettyikin aloilleen toisen villisian ilmestyessä ryteiköstä.

Nuorukaisen smaragdin vihreät silmät laajenivat tästä näystä ja hetken tuntui, kuin itse aika hidastui spektaakkelin edessä. Keskenään taistelevat villisiat olivat niin suuria hänen nuorille silmilleen: eihän Stuka oikeastaan ollut ikinä nähnyt elävää villisikaa ennen kuin nyt, ja mikä näky se olikaan. Hän tajusi, miten nämä otukset pystyisivät varmaankin helposti tappamaan suurimmankin sotakoiran, joka laumassa olisi. Tuo fakta sai Stukan pohtimaan, kuinka lähellä tämä tilanne oli ihmisten sotiin, joita varten sotakoirat alun perin koulutettiin. Adrenaliini virtasi nuorukaisen suonissa ja jännittynyt sydämmen tykytys oli jotenkin vallitseva ääni kaikessa tässä sekasorrossa, kunnes pian alkoi taas kuulumaan Christopherin tuttu ja turvallinen ääni, käskien Stukaa siirtymään poispäin.

Stuka käänsi katseensa pois taistelevista villisioista, suoraan Christopheriin ja automaattisesti nyökkäsi hänelle vastauksena. Sen enempää vitkailematta, Stuka nousi jaloilleen ja vetäytyi hallitusti, mutta nopeasti Chrisin osoittamaa kalliota kohti. Päästyään villisikojen lähietäisyydeltä hän kuitenkin pysähtyi ja katsoi jälleen kohti isoveljeään. "Chris?" Tuo huusi vanhemmalle sakemannille, odottaen jatkosuunnitelmaa, sekä toivoen vanhemman uroksen vetäytyvän villisikojen luota myös.

Christopher

Chris itse seurasi Stukaa, muttei kääntänyt selkäänsä, jatkuvasti pitäen villisikoja silmällä - hänen olisi reagoitava jos ne yhtäkkiä lähtisivät heidän suuntaansa. Minun on puolustettava Stukaa! Chris ajatteli ja perääntyi. Kun tuo uskoi olevansa tarpeeksi kaukana, Chris juoksi nopeasti kallion huipulle, ottaen paikkansa Stukan vierellä.
"Tässä ollaan..." Tuo vastasi Stukalle, ja hymyili rauhoittavasti. "En usko että ne älyävät tulla tänne ylös." Chris sanoi ja huokaisi ennen kun katsoi Stukaa huolestuneena. "Oletko kunnossa? Vanhempi uros kysyi oppipojaltaan; tuolla ei vaikuttanut olevan sen suurempia haavoja, mutta Chris halusi varmistaa asian. Villisiat jatkoivat tappeluaan, ja kohtaus kahden Seefferin alapuolella muuttui vaan verisemmäksi. "Urokset usein tappelevat reviiristä tai naaraista. Se olisi ollut meille kuolemaksi jos olisimme jääneet niiden tielle." Chris selitti Stukalle ja naurahti pienesti. "Harmin paikka ettemme saaneet edes mahdollisuutta kaataa sitä minkä jäljitit niin hienosti, Stuka. Se oli vielä todella isokin." Chris sanoi.

// Lyhyttä... T^T //

Stuka

Nuorempi seefferi seurasi jännittyneenä katseellaan Christopheria, kun hän myös perääntyi kauemmas yhä taistelevista villisioista. Hitaasti se laskeutui Stukan ylle, että vaaratilanne oli ohi, kun Chris kommentoi tapausta ja kyseli hänen vointiaan. Jännitys alkoi vähenemään Stukan kehossa ja tuo vasta nyt prosessoi tapahtuneen kunnolla, tajuten Chrisin tönäisseen hänet pois villisian tieltä. Stukan kasvot kovettuivat totisempaan ilmeeseen ja tuon silmäkulmat laskivat hieman, luoden tuimahkon olemuksen. "Minä olisin kyllä väistänyt sen itse..." Nuorukainen totesi Christopherille vastaukseksi, hitusen puolustelevaan äänensävyyn. Stuka koki menettäneensä tilaisuuden todistaa kykyjään Christopherille. Hän ei pitänyt siitä ajatuksesta, että vaikutti heikolta tai vähemmän kyvykkäältä mentorinsa silmissä sen seurauksena. Ajatukseen takertuessaan hän vaikutti totaalisesti missanneen myöskin Christopherin kehun villisian onnistuneesta jäljityksestä.

// Ei se mitään. x) //

Christopher

Vanhemman seefferin korvat värähtivät hiukan kun kuuli Stukan vastauksen, ja Chris katsoi toista. Stuka vaikutti pettyneeltä, ja Chris tajusi että nuorempi koira olisi halunnut näyttää osaavansa pitää huolta itsestään. Tuo ilme... Heh, ihan samanlainen kuin.... Chris hätkähti kun tajusi mitä oli miettimässä. ...Leonard... Hän yllättäen muisti kaikki ne kerrat kun oli leikkinyt veljensä kanssa, ja miten hän oli usein näyttänyt pikkuveljelleen mallia kaikesta: miten kiivetä aidan yli, miten tappaa käärmeitä, miten hypätä auton kyytiin... "Chris! Ei tarvitse näyttää! Olisin osannut tuon itsekkin!" Niin Leonard oli usein sanonut. Vanhempi seefferi nielaisi ja pakotti muistot pois päästään. Hän ei halunnut ajatella veljeään. Ei sen jälkeen kun oli tajunnut miten ilkeä hän oli veljelleen ollut. Ja nyt hän oli poissa, eikä Chris koskaan saisi pyytää häneltä anteeksi.

Chris palautti lempeän hymyn kasvoilleen ja katsoi Stukaa.
"Tiedetään, ja anteeksi." Chris sanoi. "Se oli vaan automaattinen reaktio. Haluan aina puolustaa sinua niin paljon että meinaan unohtaa miten voimakas olet." Vanhempi uros kehui toista, toivoen että hänen oppipoikansa piristyisi. Hän nyökkäsi kohti metsää. "Meillä on vielä aikaa, lähdetäänkö etsimään uutta saalista?" Hän ehdotti Stukalle.