Sydämeen juurtunut pahuus (Pahisten peli)

// Elikkä siis Buruizaa tänne Alfilla, mutta myös muut Kurokagen alaiset ovat tervetulleita (: //

Kurokage

Koirasuden ilmeestä ei voinut päätellä paljoakaan sen kävellessä hiukan laiskanpuoleisesti joukkonsa edellä. Noista yksikään ei uskaltautunut kävelemään johtajansa rinnalla. Nimittäin vähän aikaa sitten yksi sotureista oli yrittänyt puhutella herraansa, mutta Kurokage oli vain mulkaissut tuota niin vihaisen näköisenä, että soturi oli vaiennut, ja palannut paikoilleen.

Ilma oli tuulinen, mutta se ei haitannut tiheän metsän suojissa liikkuvaa, noin 10 päistä koirajoukkoa. Kurokage haisteli ilmaa, ja pysähtyi sitten. "Missä päin he ovat?" Koirasusi kysyi, ja vilkaisi taakseen. "Tästä vielä muutama kilometri pohjoiseen." Yksi sotureista vastasi, ja Kurokage nyökkäsi, jatkaen sitten matkaansa hiukan vasempaan kaartaen.

Pian näkyviin tulikin aukio, jossa koulutettiin uusia, nuoria sotureita. Nuo olivat vasta pentuja, arviolta 5-10kk väliltä, mutta silti vanhimmat olivat hyvin kehittyneitä ja luonteiltaan häikäilemättömiä. Se sai kevyen hymyn käväisemään Kurokagen julmilla kasvoilla, ja uros pysähtyi seuraamaan harjoituksia sivummalta. Kun kouluttajat huomasivat johtajansa katselevan, ne alkoivat yrittää entistä ankarammin näyttääkseen, että osasivat hommansa. Nuorimmillekaan pennuille ei annettu armoa, vaan noita koulutettiin yhtä rankasti kuin vanhempia.

Pian pienin pennuista kaatui kesken harjoituksen, ja parahti itkemään. Kouluttaja näytti kiusaantuneelta, ja yritti määrätietoisesti komentaa nuorta soturia olemaan hiljaa. Kurokage huokaisi raskaasti, katsoen joukkojaan, ja lähtien sitten kävelemään kohti kouluttajaa ja itkevää pentua. Tämän huomattuaan kouluttaja alkoi yhä ankarammin huutaa pennulle, mutta sai sivalluksen Kurokagen kynsistä kasvoihinsa. "Mitä ihmettä oikein teet?" Kurokage ärähti, ja kouluttaja perääntyi korvat luimussa. Koirasusi kääntyi nyt itkevää pentua päin, ja otti lempeämmän ilmeen kasvoilleen, kävellen lähemmäs.

"Lopeta tuo parkuminen. Olet pian suuri soturi, eivätkä sellaiset itke." Kurokage sanoi, ja pentu lopetti oitis, katsoen hiukan peloissaan, toisaalta taas hämillään johtajaansa. "Et kai halua, että Ohun rakit voittavat sinut? Se olet sinä joka tulee laittamaan heidät itkemään!" Kurokage jatkoi, ja kiersi pienen ringin pennun ympäri. Tuo nousi nyt seisomaan, ja vapisi paikoillaan. Kurokage astui lähemmäs, mikä sai pennun hätkähtämään. "Sinusta ei tule mitään, jos olet heikko. Mutta jos voitat heikkoutesi, sinusta voi tulla jotain suurta. Vain vahvat pärjäävät täällä, ja jonain päivänä upotat hampaasi Ohun koiran kurkkuun, ja huomaat pelon hänen silmissään. Mutta se edellyttää sitä, että pelkoa ei tule enää olemaan sinun silmissäsi, käsitätkö?" Koirasusi jatkoi hiukan ankarammin, ja pentu nyökkäsi nyt varmemmin. Kurokage osasi tarpeen tullen kannustaa sotureitaan, ja manipuloida varsinkin nuorempien mieliä todella taitavasti.

"No, näytähän nyt kouluttajallesi, mistä sinut on tehty." Koirasusi jatkoi ilkeästi kuiskaten, ja vilkaisten sitten kouluttajaa. Pentu luimisti korvansa, painautui matalaksi, ja syöksyi sitten hämmästynyttä kouluttajaansa kohti. Nopealla loikalla tuo oli jo tarttunut kiinni suuremman uroksen kurkkuun, ja pyörähti painaen toisen maahan. Voitonriemuisena pentu päästi irti, ja seisahtui sitten aloilleen. "Niin sitä pitää!" Kurokage huudahti tyytyväisenä, ja nuolaisi huuliaan, vilkaisten vielä murhaavasti kouluttajaa, ennen kuin asteli joukkonsa luo. "Teistä joku pätevä (Alf?), tappakaa tuo säälittävä kouluttaja. Hänestä ei ole meille hyötyä." Koirasusi sanoi, ja istuutui taas seuraamaan koulutusta.

Albiino-Alf

Alf oli jättäytynyt suosiolla hiukan taka-alalle. Se uskoi, ettei tavallisen ryhmänjohtajan ollut sopivaa yrittää tyrkyttää itseään niin paljon esille, että tuo viitsisi hiippailla aivan johtajansa kintereillä. Kuitenkin Alf mielenkiinnolla odotti, mitä matkan päässä odotti. Noutaja ei ennen ollut seurannut lauman nuorimpien koulutusta, totta kai se oli lähtenyt heti mukaan, kun oli mahdollisuus.

Ja nuoria koulutettavat olivatkin - osa oli aivan pieniä kakaroita vielä. Sen kyllä huomasikin, sillä yhden pennun voimat näyttivät olevan aivan loppu. Alf tunsi inhonväristyksien juoksevan selkäpiitään pitkin kouluttajan raivotessa pennulle. Hyvänen aika, se oli pentu! Eihän noin pienen kakaran voinut olettaa jaksavan aikuisen tavoin, ei fyysisesti eikä henkisesti.

Alfin onnistui mestarillisesti kätkeä hämmästyksensä Kurokagen jutellessa pennulle. Koirasuden sanat eivät olleet lempeitä, mutta jokseenkin täysin toista maata, kuin Alf oli odottanut. Tosin labradori ymmärsi, mistä saattoi olla kyse. Pennun voitti helposti puolelleen kehujen ja lupailujen avulla. Noista nuorista tulisi Kurokagelle taatusti suuri hyöty vielä tulevaisuudessa.

Kun pentu hyökkäsi kouluttajansa kimppuun, Alf tuhahti äänettömästi. Surkeaa. Mikä se semmoinen kouluttaja oli, joka jäi alakynteen itseään puolet kokemattomammalle taistelijalle? Vaan eipä ihme, että Kurokage määräsi kouluttajan teloitettavaksi.
" Ehkäpä minä voin tehdä sen, Kurokage-herra ", valkoturkki totesi, astuen esiin muusta porukasta. Uros lähti lähestymään kouluttajaa, joka ei ollut rohjennut nousta maasta ylös. Alf ei pitänyt tavallisesti turhasta tappamisesta, mutta määräys oli määräys. Ja vaikka käsky ei ollut käynyt Alfille suoraan, piti valkoturkki näitä mahdollisuuksia otollisina hetkinä todistaa itseään Kurokagelle.

Alf tuumi hetken, miten päättää tämänkin poloisen päivät. Survaisemalla puunoksaan? Repimällä kurkun brutaalisti auki? Vaihtoehtoja oli monia. Mutta Alf ei halunnut, että hänen viivyttelynsä vaikuttaisi epäröinniltä. Labradori nappasi kouluttajaa kurkusta kiinni, pakottaen tuon istualleen. Kuolemantuomion saanut ei sanonut sanaakaan, liekö liian pelokas vaiko vain hyväksynyt kohtalonsa.
Alf joutui tosissaan käyttämään niskansa jokaista lihasta, jotta sai pyöritettyä kouluttajaa ilmassa Swing Circlen omaisesti. Kerta, toinen, kolmas... Alf puri leukojaan yhteen, kiskaisten päätään taaksepäin. Kouluttajan kurkusta irtosi palanen turkkia, lihaa ja nahkaa ja koira lensi yhtä komeassa kaaressa kuin verisuihku tämän kurkusta. Osa tietty päätyi Alfin valkoiselle turkille, saaden uroksen tuhahtamaan jälleen. Inhottavaa. Alf sylkäisi leukoihinsa jääneen verisen köntin maahan, vilkaisten maassa heikosti sätkivää kouluttajaa. Raukka parka, mutta elämä osasi olla julmaa. Seuraavaksi Alf kääntyi johtajansa puoleen, kuin odottaen tyylipisteitä.

Kurokage

Koirasusi katseli odottavan näköisenä kymmentä koiraa, joista hän oli pyytänyt jotakuta lopettamaan kouluttajan. Pian yksi, valkeaturkkinen koira ehdottikin itseään, ja Kurokage nyökkäsi hyväksyvästi. Oikeastaan luukasvoinen ei yllättynyt, sillä Alf oli hänen mukanaan olevan joukkion korkea-arvoisin. Silti koirasusi mulkaisi hiukan pahasti yhdeksää muuta, erityisesti viittä noista, kun nuo eivät olleet edes asettuneet ehdolle. Joukosta jokaikinen laski oitis häpeissään katseensa etukäpäliinsä. Kurokage katsoi noita vielä hetken pistävällä katseellaan, ennen kuin kääntyi seuraamaan labradorinnoutajan suoritusta.

Paljon ei kouluttaja kyennyt pistämään vastaan, se ei edes anellut armoa, mikä hiukan harmitti Kurokagea. Alf kuitenkin teki "esityksestä" viihdyttävän, ja kun kouluttaja mätkähti vielä viimeisiä henkosiaan vedellen maahan, Kurokage virnisti. "Pidän tyylistäsi, Alf." Kurokage totesi labradorin sylkäistessä nahkariekaleen suustaan, ja kääntyessään heitä kohti.

Hetken aikaa Kurokage pysytteli taas hiljaa, katsellen harjoituksia, jotka näyttivät sujuvan nyt paremmin. Pentu, joka juuri menetti kouluttajansa, ei näyttänyt siitä paljoa hätkähtävän, vaan siirtyi toisen kouluttajan opetukseen. Suuri uros siristi hiukan silmiään, ennen kuin kääntyi taas joukkonsa puoleen.

"Syy, miksi tulimme tänne, ei suinkaan ole se, että seuraisimme vain nuorten soturien koulutusta. Kuten tiedätte, mukanamme on viisi uutta, potentiaalista soturia, jotka ovat tulleet tänne testattaviksi. Te muut viisi.." Kurokage sanoi osoittaen Alfia ja neljää muuta soturia, "...testaatte heidät. Jos he eivät osoittaudu kovinkaan kummoisiksi taistelijoiksi, niin...no, tiedätte mitä tehdä." Kurokage sanoi virnistäen hiukan pahaenteisesti, ja kierrätti katsettaan jokaisessa koirassa, pysäyttäen sen nyt reunimmaiseen, valkoiseen labradoriin. Viisi tulokasta vaikuttivat hiukan hermostuneilta, mutta yrittivät vaikuttaa urheilta.

"Aloittakaa." Kurokage sanoi lopuksi, siirtyen itse hiukan sivummalle. Tulokkaat asettuivat seisomaan vastakkain koirasuden alaisia vastapäätä. Alfia vastapäätä asettui lihaksikas, saksanpaimenkoiraa muistuttava uros (?).

Albiino-Alf

" Kiitän, herra ", Alf lausui, tehden pienen kumarruksen tapaisen eleen. Myönteiset sanat olivat aina Alfin mieleen, vaikkei labradori pelkillä kehuilla elänytkään. Kuitenkin Kurokagen kaltaisen suurmiehen alaisuudessa oli aina hyvä, mitä enemmän pääsi näyttäytymään "hyvässä" valossa.

Pian Kurokage paljasti todellisen syyn tälle Iwaten reissulle. Alf kohotti kulmiaan kiinnostuneena. Toivottavasti nämä uutukaiset tiesivät, mihin soppaan olivat lusikkansa tuikanneet - häviäjiä ei katsottu hyvällä, paitsi ehkä jos tarpeeksi tahtoa löytyy ja vastustaja oli huomattavasti parempi taistelija. Alf nyökkäsi ymmärryksen merkiksi. Olisi hauska nähdä, oliko näistä räkänokista mihinkään.

Alfin testattava oli kunniotettavan kokoinen paimenkoira. Jälleen pieni kummarruksenkaltainen, enemmänkin päännyökäytys, labradorilta. Kyseessä oli kuitenkin kaksintaistelu, eikä alokasta tohtinut kuitenkaan aliarvioida.
Kurokage oli siirtynyt katselemaan testiä sivumpaan annettuaan käskyn aloittaa. Alfin vastustaja hyökkäsi oitis karjahtaen, tällaista hyökkäystä valkoturkin oli helppo väistää. Uusi, yhtä päätön hyökkäys, ja Alf loikkasi ilmaan, ponnistaen vauhtia vastustajansa selästä.
" Hyökkäät kuin raivostunut vuohipukki... " labradori sanoi. " Päättömänä... " Paimenkoira hyökkäsi jälleen, loikaten ilmaan. Alf juoksi vastaan, kuitenkin painuen nopeasti maata vasten. Ja juuri kun keltanokka oli oikeassa kohtaa labradorin yläpuolella, nosti Alf päätään salamana, jolloin sen kallo kalahti paimenkoiran sukukalleuksille.
" ...etkä edes yritä ennakoida liikkeitäni ", Alf päätti lauseensa. Vastustaja ulvahti kyyristellessään maassa. Sen ilmeestä kuitenkin näki, ettei se aikonut luovuttaa vielä.

Alf syöksähti kohti, iskien juuri takaisin ylös päässyttä keltanokkaa Neji Killä kaulan sivuun. Valkoturkki kuitenkin päästi nopeasti irti, koska tarkoitus ei ollut tappaa. Tällä kertaa paimenkoira sai iskunsa perille, huitaistessaan askelen verran perääntynyttä Alfia käpälällään. Alf sai tästä naarmut kuononpielukseensa.
" Eikö sinusta ole muuhun kuin läpsimään? " Alf hykersi, tarkoituksenaan ärsyttää vastustajaansa. " Sääli sinänsä, odotin hiukan enemmän ", labradori jatkoi. Vaikka äskeisen hyökkäyksen suorittaminen aiheuttikin hengityksen kiihtymistä, Alfin onnistui napata vielä hyökkäävää vastustajaansa etukäpälästä ja siten taklata tuon. Labradori pakotti paimenkoiran selälleen, painaen toisen tassunsa tämän kurkulle, nuolaisten verisiä huuliaan.

" Kurokage-herra, mitä tämän kanssa tehdään? Tahtoa ja kestävyyttä sillä riittää, muttei niinkään taitoa ", Alf huikkasi johtajalleen. Saksanpaimenkoiramainen alokas oli kyllä lupaava voimiltaan, mutta ei tosiaan loistanut taidoissaan, mutta pystyisi kai ottamaan pari Ohun rivisotilasta mukanaan oikeassa taistelussa. Senpä takia Alf halusi vielä varmistaa johtajan mielipiteen, ennenkuin rupeaisi tappamaan.

Kurokage

Koirasuden katse pysyi koko ajan taistelevassa kymmenikössä. Kurokagen rautaiset kynnet upposivat pehmeään maahan uroksen huomaamatta, kun se keskittyi niin ankarasti etsimään jokaista mahdollista vahvuutta tai heikkoutta uusissa tulokkaissa.

Yksi Kurokagen alaisista taisteli pientä ja vankannäköistä koiraa vastaan. Se näytti vahvalta, mutta oli todella tyhmä. Se ei osunut yhdelläkään iskulla, ja oli hidas ja kömpelö liikkeissään. Se myös otti jokaisen vastustajansa iskun vastaan hölmistyneenä. Kurokage nousi kärsimättömänä seisomaan. "Hyvä, riittää teille kahdelle." Uros sanoi, ja nyökkäsi noita siirtymään selustaansa. Tulokas näytti tyytyväiseltä, kun se luuli läpäisseensä kokeen. Koira kuitenkin päästi raastavan huudon kurkustaan, kun koirasuden pitkät hampaat iskeytyivät sen niskaan, ja kuului kova rusahdus, kun Kurokage murskasi sen niskarangan yhdellä puraisulla. Uros piti vielä hetken uhriaan otteessaan, kunnes paiskasi tuon säälimättömästi kauemmas, jatkaen taisteluiden seuraamista.

Seuraavat alaiset taistelivat veljeksiä vastaan. Sekarotuiset koirat olivat hyvin määrätietoisia ja ovelia liikkeissään, ja erillisissäkin taisteluissa ne tekivät sanatonta yhteistyötä. Koirasusi seurasi noita mielenkiinnolla, kun molemmat veljekset selättivät vastustajansa melko nopeasti. "Oikein hienoa. Te kaksi selvisitte päiden menetykseltä." Uros sanoi, ja nyökkäsi katseellaan taas toisia siirtymään sivuun.

Vielä oli jäljellä ryhmänjohtaja, joka hyvin pian päätti taistelun edukseen. Kun Alf kysyi Kurokagen mielipidettä vastustajansa kohtalosta, uroksen katse siirtyi hetkeksi maassa kieriskelevään sakemanniin. "Nääh..eiköhän tuosta johonkin ole. Vähän lisää koulutusta, ja sodassa etulinjaan." Koirasusi totesi melko välinpitämättömänä. Etulinjaan uros laittoi yleensä voimakkaat, mutta hiukan heikkolahjaisemmat koirat. Nuo uhraisivat itsensä samalla raivaten tien taitavammille sotureille. Sakemanni tuskin tiesi sitä, sillä näytti hyvin riemastuneelta, mutta koska Alf oli ryhmänjohtaja, toinen varmaan ymmärtäisi yskän.

Albiino-Alf

Kun Alf taisteli, se ei koskaan keskittynyt mihinkään muuhun kuin vastustajaansa. Se ei kuullut eikä nähnyt muuta, sen ajatukset olivat keskittyneet ainoastaan vastustajaan ja tuon liikeiden ennakoimiseen. Senpä takia uros huomasi vasta jälkikäteen, että yksi alokkaista oltiin lopetettu.

Kuitenkin loput olivat ilmeisesti läpäisseet, mukaanlukien paimenkoira, jonka Alf päästi nyt nousemaan ylös maasta. Sakemanni katsoi Alfia leuhka ilme naamallaan, labradori sen sijaan antoi pienen hymynpoikasen nykiä suupielessä.
" Onneksi olkoon ", Alf onnitteli vastustajaansa, pieni sarkasmi äänessään. Toki Alf tiesi, mitä etulinjassa taisteleminen tarkoitti, mikä selitti uroksen äänensävyn. Etulinja tarkoitti kuolemaa, mutta sitähän keltanokat eivät vielä ymmärtäneet.

Alf loi silmäyksen henkiin jääneisiin alokkaisiin, hymähtäen hiljaa itsekseen. Seuraava asia, mitä Alf odotti, oli mahdollinen ryhmiinjako. Se mietti, saisiko omaan ryhmäänsä näitä lupaavia sotureita.
" Kärsiikö puhutella, herra? " Alf kääntyi Kurokagen puoleen, toinen kulmansa aavistuksen verran kohollaan.

// Ovatko nuo kaksi viimeistä riviä edellisessä tekstissäsi on jotenkin vahingossa päätynyt sinne? :'D jotenkin näyttää siltä, jonka vuoksi en nyt niihin noteerannut mitään. //

// Hahah, näköjään pompanneet tuohon kun muutin tekstiä :'D eivät siis kuuluneet mihinkään //

Kurokage

Nyt Kurokage katseli tulokkaita, jotka olivat läpäisseet kokeen. Noista kuitenkin ainoastaan kahdella veljeksellä oli varaa olla ylpeitä itsestään. Paimenkoira, ja lisäksi toinen sekarotuinen, jotka olivat niukin naukin selvinneet kokeesta, eivät aavistaneet, ettei heidän tulevaisuutensa Kurokagen joukoissa olisi kovin loistokas. Silti koirasusi ei tästä mainitsisi mitään, vaan piti kasvoillaan kevyen, rohkaisevan hymyn, ja osoitti tyytyväisyyttään kehumalla lyhyesti uusia sotureita: "Te voitte päästä vielä pitkälle, kunhan pysytte uskollisina. Kuten olette varmasti ymmärtäneet, vain vahvat pärjäävät, ja heikot karsiutuvat matkan varrella pois. Ohun kaltaiset koirat jäävät hidastelemaan, ja auttamaan heitä, mutta herkästi siinä käy niin, että he itse tallautuvat muiden jalkoihin. Sen sijaan meille ei käy niin, sillä me emme tuhlaa aikaamme sellaiseen. Tässä maailmassa on osattava itse huolehtia itsestään. Siksi jokaisen on varmistettava itselleen se, että pysyy vahvana. Vain sen ansiosta teistä voi tulla jotain." Uros sanoi, katsellen jokaista soturia hetken aikaa hiljaa. Tulokkaat nyökkäilivät.

Nyt koirasusi suoristautui täyteen pituuteensa, ilmaisten näin muodollisuuksien -tässä tapauksessa saattelupuheen pitämisen - olevan ohi. "Teidän tehtävänne kerrotaan sitten, kun pääsemme takaisin Gajyolle." Kurokage sanoi vielä lyhyesti, ennen kuin käänsi katseensa Alfiin. Toisella oli selvästi jotain asiaa, joten koirasusi kääntyi nyt tuohon päin. "Kerrohan toki." Kurokage sanoi matalalla äänellään, joka pehmeydestään huolimatta nostatti herkästi monien niskavillat pystyyn.

Albiino-Alf

Tapa, jolla Kurokage puhui uusille alamaisilleen sai Alfin syvällä sisimmässään uskomaan, ettei koirasusi ollut juuriaan myöten paha. Mutta loogisempi selitys oli, että toinen omasi vain pirunmoiset näyttelynlahjat. Siihen Alfkin uskoi. Alf ei kylläkään ollut kovin kiinnostunut siitä, mitä sen johtajan mielessä liikkui - johtaja oli johtaja, niin hyvässä kuin pahassa. Valkoturkki itse oli kylläkin jumissa kahden tulen välissä.

Kurokage myönsi luvan puhua.
" On varmaan sopimatonta pyytää tällaista... " Alf selvitti kurkkuaan. " ...mutta olisin kiinnostunut ottamaan tuon paimenkoiran ryhmääni. " Labradori painoi päätään aavistuksen alemmas. Sillä ei ollut hajuakaan, miten Kurokage reagoisi.
" Voisin opettaa sitä itse ", Alf lisäsi. Miksi se moista pyysi, sitä ei tiedetty. Luultavasti se halusi opettaa kyseisen paimenkoiran kaltaisesta kömpelyksestä hyvän etulinjan soturin, jotta pääsisi itse todistamaan potentiaalinsa Kurokagelle. Sisimmässään Alf kuitenkin oli hieman ahne, yritti kiipiä koko ajan arvoasteikkoa ylemmäs.

Kurokage & Dust

Kurokagen julkinen olemus hehkui karismaa uusille tulokkaille. Se osasi olla niin uskottava ja hyvältä vaikuttava johtaja, että sai piilotettua pahan juuret syvälle sisimpäänsä. Kuitenkin nyt, kun se katsoi Alfia, ja kuuli toisen kysymyksen, alkoi uroksen todellinen luonne taas puskea esiin.

"Sinäkö ottaisit tuollaisen surkimuksen ryhmääsi? Tuhlaisit omaa aikaasi vain tuollaiseen luuseriin, josta tuskin koskaan tulee muuta, kuin hetkellisen hyvä muurinmurtaja sotaa ajatellen?" Kurokage kysyi. Sen äänessä oli jotain kolkkoa, jotain ivallista. Uroksen toinen kulmakarva oli kohonnut hiukan, eikä koirasusi näyttänyt kovin ystävälliseltä. "Tietääkseni johtamassasi ryhmässä on hieman parempia sotureita, kuin hänen tasoisensa." Kurokage jatkoi, viitaten vaivihkaa paimenkoiraan, joka ei huomannut kaksikon käymää keskustelua. Sitten Kurokage käänsi katseensa takaisin Alfiin, kuin odottaen parempia perusteluita ottaa paimenkoira ylimääräiseksi riippakiveksi.

Vähän matkan päässä seisoi toinen koirasusi. Tosin oksiston suojissa. Dust oli palannut takaisin. Se tunsi vahvaa pelkoa katsoessaan johtajaansa. Koirasusi tuskin katsoisi hyvällä hänen paluutaan, kun hän ei tuonut arvokkaita tietoja mukanaan. Dust ei vieläkään ollut keksinyt tekosyytä sille, miksi oli häipynyt Ginin luota, kun tämä olisi johtanut hänet suoraan Ohun tukikohtaan. Dust puri hampaitaan tiukasti yhteen, jämähtäneenä yhä paikoilleen. Se ei osannut päättää, näyttäytyisikö, vai häipyisikö.

Albiino-Alf

Alf puri hammasta. Sättimistähän sieltä tuli. Tai ei sättimistä, enemmänkin väheksyntää. Labradori laski katseensa hetkeksi maahan, kuunnellen hiljaa kaiken, mitä Kurokagella oli sanottavanaan.
" Olette oikeassa, herra, että ryhmäni koostuu kyvykkäistä yksilöistä ", Alf aloitti, nostaen katseensa. " Mutta uskoisin voivani koulia tuostakin teille hyvän soturin. " Labradori vilkaisi ohimennen paimenkoiraa.
" Sellaisen, joka kykenisi ottamaan peräti kymmenkunta ohulaista mukanaan Helvettiin ", Alf päätti selityksensä, ottaen hieman paremman ryhdin. Se halusi erottua edukseen. Kysymys vain kuului, pitikö Kurokage juttua vain vitsinä.
" Luotan kuitenkin epäröimättä arvostelukykyynne ja jätän asian sikseen, jos niin haluatte. "

Alf päästi huuliltaan äänettömän huokauksen. Se antoi katseensa hetken kierrellä ympäristössä. Ja pystyi vaikka vannomaan, että saattoi haistaa jonkun ominaistuoksun, joka ei ollut paikalla vielä hetki sitten. Alf rypisti kulmiaan. Valkoturkki oli huomaavinaan piileskelevän, tumman hahmon hiukan etäänpänä. " Kurokage-herra, tuolla taitaa olla joku ", Alf totesi, nyökäyttäen päätään suuntaan, josta epäili ainakin hajun olevan peräisin.

Kurokage & Dust

Kurokage katsoi Alfia koko ajan tiukasti, kuin yrittäen murtaa toisen pistävällä katseellaan. Kun toinen oli yhä hänen sanojensa jälkeen valmis kouluttamaan paimenkoiraa, koirasusi alkoi pitää toisen uskaliaasta asenteesta. Kurokage käänsi katseensa hitaasti eteenpäin.

"Sinun pitää tietää, että voit koulia tuosta amatööristä jotain parempaa." Kurokage totesi lyhyesti, vilkaisten jälleen valkoista urosta. "Hyvä on. Suostun ehdotukseesi. Tämä olkoon eräänlainen testi. Jos kykenet kouluttamaan tuosta hyvän soturin, niin palkitsen sinut. Jos taas epäonnistut..." Kurokage lopetti lauseensa kesken, kääntäen jälleen katseensa poispäin, mutta tällä kertaa paimenkoiraan. "..Noh, minun täytyy keksiä sitten jotain kivaa sinulle ja oppilaallesi." Kurokage sanoi huolettomasti, mutta taustalta huokui suora uhka. Kun koirasusi katsoi taas jälleen kerran Alfia, ilme oli muuttunut jälleen neutraaliksi, kuin aikaisemminkin. "Koulutus ei sitten vie aikaa muilta tehtäviltäsi." Kurokage lisäsi.

Yhtäkkiä Alf ilmoitti jonkun olevan lähistöllä. Kurokage itsekin sai kiinni tuoksusta, joka leijaili tuulen mukana metsiköstä. Koirasusi tunnisti hajussa jotain etäisesti tuttua, joten itsevarmana se käveli hiukan metsikköön päin, ja huusi:"Tule esiin! Sinut on jo nähty."

Dust näki Kurokagen juttelevan valkoiselle labradorille, kunnes aivan yllättäen tuo lähti kulkemaan suoraan häntä kohti. Koirasusi kavahti paikoillaan, ja luimisti korvansa, kun Kurokage alkoi huutaa hänen suuntaansa. Dust nielaisi, ja tiesi, ettei voisi enää perääntyä. Koirasusi pudottautui alas puusta, ja lähti hitaasti kävelemään kohti Kurokagea. "Ahaa, sinä!" Kurokage huudahti tunnistaessaan mustasilmäisen uroksen. "Hienoa, sinulla on varmaankin uutisia Ginistä." Kurokage jatkoi, kuin se olisi ollut itsestäänselvyys. Dust nielaisi uudelleen, sillä tiesi luvassa olevan jotain ei niin mukavaa.

Albiino-Alf

Alf saattoi olla tyhmä, sillä ei tuntenut juurikaan pelkoa Kurokagea kohtaan. Labradori toki tiedosti koirasuden itseään vahvemmaksi ja monin kerroin julmemmaksi, mutta Alf omasi mielenlujuutta, jota kuka tahansa ei saanut järkkymään. Se oli Alfin sotilaallisuus, mikä sai uroksen tottelemaan koirasutta niin hyvässä kuin pahassa.

Alfin oli pidäteltävä itseään, ettei olisi alkanut heiluttamaan häntäänsä Kurokagen myöntyessä. Alf teki jälleen pienen kumarruksen.
" Kiitän, herra. Lupaan, ettette tule pettymään ", jääsilmä lausui. Vihdoinkin sillä oli tilaisuus nousta esiin.

Labradori seurasi johtajaansa muutaman askeleen verran tuon mennessä tarkistamaan kuka metsikössä piileskeli. Esiin astui (tai tiputtautui) tummanpuhuva herra, josta Alf ei osannut sanoa, tunnistiko vai eikö. Iso lauma, jokaista naamaa ei voinut muistaa. Mutta oliko tuo mustasilmä jonkin sortin vakooja? Niin Alf päätteli Kurokagen sanat kuullessaan. Mielenkiintoista.
Valkoturkki pidättäytyi taka-alalla, höristellen korviaan. Mistä oli kysymys?

Dust & Kurokage

Dust pysytteli hiljaa, mikä sai Kurokagen hiukan kärsimättömäksi. "Noh? Mitä sait selville?" Koirasusi kysyi. Dust nielaisi, ennen kuin aloitti. "Löysin Ginin ja jonkun toisen koiran Kitamilta aiemmin." Dust kertoi. "Hän oli menossa Ohun tukikohtaan." Uros jatkoi. "Sinä tietenkin seurasit häntä, niinhän?" Kurokage jatkoi, ja Dust perääntyi vaistomaisesti yhden askeleen, mikä sai jo siinä vaiheessa Kurokagen lihakset jännittymään.

"Minä tuota..jäin kiinni.." Dust sanoi, mikä sai Kurokagen oitis raivon partaalle. "On minulla siinä vakoojaehdokas! Jää kiinni heti ensimmäisellä reissullaan!" Koirasusi murisi, ja alkoi kävellä hermostuksissaan edestakaisin. "Saitko edes sitä selville, mihin suuntaan hän lähti?" Kurokage kysyi, lopettaen hetkeksi tepastelunsa. "Tuota..en..." Dust ehti sanoa, kun Kurokage kävi häneen käsiksi.

Suurempi uros tarttui terävillä hampaillaan mustasilmäistä kurkun seutuvilta, ja paiskasi maahan. Kurokage nosti kevyemmän uudelleen ilmaan, ja paiskasi jälleen vasten maata. Dustin ei auttanut kuin pysytellä paikoillaan. "Minä...yritin soluttautua..!" Dust kähisi, kun koirasuden hampaat estivät häntä hengittämästä kunnolla. Tummaturkki oli varma, että tämä oli hänen loppunsa. Yhtäkkiä Kurokage päästikin irti, viskaten pienemmän kauemmas, ja jääden sitten tuijottamaan tuota.

Albiino-Alf

Alf kuunteli kiinnostuneena. Mustaturkki oli kuin olikin vakooja... tai vakoojaehdokas. Tosin kehnonpuoleinen sellainen näemmä. Labradori hymyili hieman. Loistavaa. Mikäli edellinen ehdokas tyri, sehän vain tarkoittaisi, että Alfin mahdollisuudet saattaisivat nousta... Valkoturkki hymähti ajatukselle.

Alf kohotti kulmiaan ihmeissään, kun Kurokage ei tappanutkaan tätä tehtävässään epäonnistunutta yksilöä siihen paikkaan. Jääsilmä kuuli supinaa tulokkaiden joukosta. Myös lauman vanhempien jäsenien suusta Alf saattoi erottaa kuiskatut sanat: Onko Kurokage-herra pehmennyt, kun se ei tappanut tuota? Labradori murahti hiljaa. " Olkaa hiljaa. Ei ole teidän tehtävänne arvostella. " Sen sanottuaan Alf keskittyi jälleen siihen, mitä mustaturkkiselle vakoojaehdokkaalle mahtaisi tapahtua seuraavaksi.

Kurokage & Dust

Koirasuden ilme oli hyvin ankara, mutta samaan aikaan äärimmäisen kiinnostunut. "Soluttautua?" Kurokage toisti. Dust nielaisi. "Niin. Gin olisi johdattanut minut tukikohtaan, mutta minun oli häivyttävä etten jäisi kiinni." Dust vastasi, yrittäen nyt kuulostaa varmemmalta. Kurokage kohotti toista kulmaansa kysyvänä. "Miten selitit häipymisesi?" Kurokage kysyi. "Tuota, e-en mitenkään..." Tummasilmä vastasi hämmentyneenä.

Yhtäkkiä Kurokage loikkasi kohti Dustia niin, että tämä kaatui selälleen maahan. Uros asettui toisen yläpuolelle ja murisi. "Nyt tehdään niin, että koska minulla ei ole vakoojaa tähän hätään sinun lisäksesi, painut etsimään sen Ginin ja otat selville heidän olinpaikkansa! Jos epäonnistut, revin sisälmyksesi irti ja ripustan ne luolani edustalle muistuttamaan seuraajaasi toimimaan paremmin!" Kurokage ärjyi. Dust vapisi. "Hyvä on!" Koirasusi huudahti, ja Kurokage päästi toisen nousemaan jaloilleen. "Nyt pääset helpolla, mutta ensi kertaa ei tule. Ja mikäli pakenet, niin voit olla varma siitä, että löydän sinut." Koirasusi uhkaili. Dust nyökkäsi hievahtamatta paikoiltaan.

"No, mitä vielä odotat? Ala mennä!" Kurokage ärähti, ja Dust otti jalat allensa, kadoten metsään. Ärtynyt koirasusi kääntyi nyt alaisiaan kohden. "Meidän on paras palata nyt takaisin. Alf, ota ryhmäläisesi mukaasi ja tarkistakaa mennessänne länsipuolen rajat. Te muut seuraatte minua." Kurokage sanoi, nyökäten päällään noita seuraamaan.

Albiino-Alf

Alf puuskahti hiljaa. Tsaijai, kyllä olisi mustaturkilla tukalat oltavat, mikäli se epäonnistuisi tehtävässään toistamiseen. Toisaalta Alfin kävi kyseistä koirasutta hiukan sääliksi. Mahtoi olla ikävää joutua elämään pelossa. Vaikka niin elivät monet muutkin Kurokagen alaiset. Siksi kannattikin suoriutua tehtävistään kunnialla.

Alf nyökkäsi. " Selvä homma, herra ", se sanoi, viitaten omiaan seuraamaan. Valkoturkki singahti liikkeelle, kadoten hyvin pian metsäaukiolta länteen pieni joukko kintereillään. *

// Ääh, anteeksi lyhyys, mutta tämä lieni tässä? //

// Ei mitään (; juu, en oikein keksinyt, miten tästä jatkaisin enää, mutta sain nyt hiukan enemmän otetta Kurokageen. Yritän saada sen muovautumaan sellaiseksi oikeasti julmaksi ja sydämettömäksi paholaiseksi, joka ei näy niin hyvin päällepäin, eikä se ole vain sellainen sekopäinen hullu joka raivoaa koko ajan ja tappaa kaikki heti kun näkee :'D siksi voisimme ottaa joskus peliä uudestaan (; ? //

// No tähän nyt olisikin vähän paha keksiä mitään, menisi vaan höpsöksi yksinpelaamiseksi. x) Mutta kiva että edes pääsit jonkinverran herraan käsiksi, ja toki ihmeessä lisää peliä sitten joskus. c; Mutta kiitusta jokatapauksessa tästäkin. (: //

// Samoin! ^^ //