Happiness has its price (Kaksinpeli: Lone Wolf)

Volya

Volya tarkkaili Yu Gijaa intensiivisesti, yrittäen analysoida nartun tilaa parhaansa mukaan, samalla vain toivoen haavoittuman kivun olevan mahdollisimman vähäinen. Toisen sanat puolestaan saivat uroksen puremaan hammasta vain aiempaa kovemmin, sekä jännityksestä että pahimman pelosta. "En aio jättää sinua kuolemaan." Hän totesi hiljaa ja hieman katkeran oloisena vastaukseksi Yu Gijalle, vaikka jollain tasolla tunsi tuon tiedon olevan jo selvä kaksikon välillä. Volya tunsi ensinkertaista pelkoa tässä tilanteessa,
nimittäin pelkoa siitä, että menettäisi jo niin läheiseltä tuntuvan henkilön lopullisesti kaiken sen jälkeen, mitä oli itselleen luvannut ystävyydestään Yu Gijan kanssa. Sakemanni laski päätään lähemmäs maassa makaavan Yu Gijan tasoa. "Haen apua ja palaan takaisin, lupaan sen." Volya sanoi nartulle hiljaa, varmana että tuo kuulisi (?).

Siinä samassa, Volya kääntyi poispäin ja lähti huomattavalla kiireellä, mutta myös huolellisuudella juoksuun voimistuvasta sateesta piitaten. Sade piiskasi kivistä maata ja Volyan turkkiakin, uroksen juostessa hakemaan apua joltain korkeammalta taholta. Hänen ajatuksensa olivat täysin keskittyneet tähän tehtävään ja jopa aikaisemmin sovittu tapaaminen upseerin kanssa jäi toiseksi. Suurimman osan elämästään Volya oli totellut käskyjä mukisematta, mutta nyt pelissä oli henkilökohtainen panos, jonka tärkeys Volyalle itselleen ei ollut verrattavissa kuin ehkä hänen omaan pakoonsa omistajiltaan vuosia aikaisemmin. Harmaaturkille kyseessä ei ollut kuka tahansa laumalainen, eikä edes hänen oma vapautensa tai elämänsä, vaan tärkeän ystävän terveydentila. Ja vaikka Volya ei sitä täysin prosessoinutkaan, oli hänelle tässä kyseessä myös paljon enemmän kuin pelkkä ystävä.

// Menettäisikö Yu Gija nyt tajuntansa ja skipataan siihen kohtaan, kun hän herää taas? Olisiko sillä tavoin paras jatkaa? x) //

Naaras menetti pian tajuntansa Volyan lähdettyä ja kuin sanonta oli, että "näet elämäsi silmiesi edessä", Yu Gija kävi parhaimpia muistojaan mielessään läpi. Naaras saattoi siis nähdä emonsa ja molemmat veljensä, mutta Yu Gija ei ikinä odottanut näkevänsä isänsä, jota ei koskaan tavannut kunnolla. Isä oli huomattavasti samannäköinen kuin naaras itse ja siksi saattoi Yu Gija tunnistaa oman isänsä. "Olen tyytyväinen sinuun Yu Gija... Sinusta on tullut mainio naaras omin voimin." Yu Gija tuijotti Gensuita hiljaa hetken ja kallisti päätään. "...Isä?" Naaras sanoi hiljaa ja Gensui vain hymyili. "Ei sinun minua isänä tarvitse kutsua... En ole sen arvoinen, koska menin kuolemaan ennen aikojani." Gensui naurahti hiukan nolostuneena, mutta muuttui sitten totiseksi. "Sinun ei tulisi kuitenkaan kuolla vielä!" Uros käveli Yu Gijan luokse ja saattoi uroosta nähdä lähtevän jonkinlainen 'pöly' kuin kummituksista. "Avaa silmäsi Yu Gija! Älä päästä elämästäsi irti niin kauan kuin sinulla on syy taistella!" Gensui sanoi ja tönäisi Yu Gijan eräänlaiseen pimeyteen josta naaras hitaasti saattoi tunnistaa hiljaisen sateen ja naaras avasi silmänsä. Yu Gija palasi hitaasti tajuihin ja huomasi Volyan(?) jo tulleen takaisin. "Volya... kiitos." Yu Gija lausui hiljaa ja hymyili. En olisi odottanut näkeväni kuoleman porteilla isääni... Kiitos isä. Olen ylpeä kutsua sinua omaksi isäkseni. Yu Gija makasi rauhallisesti nyt, toivoen haavojensa parantumista.

//käy

// Anteeksi myöhäinen vastailu jälleen. D: //

Volya

Volya oli palannut takaisin Yu Gijan rinnalle heti saatuaan tiedon eteenpäin, että parantajaa tarvittaisiin. Hän ei kuitenkaan jäänyt odottamaan apua, vaan teki kaiken minkä pystyi naaraan tilan parantamiseksi. Suhteellisen lyhyessä ajassa, joka kuitenkin tuntui ikuisuudelta Volyalle, paikalle saapui vaaleaturkkinen naaras, joka vaikutti sekarotuiselta, mutta Volya ei keskittynyt toisen identiteettiin, vaan siihen pystyisikö tuo auttamaan hänen ystäväänsä. Aika tuntui matelevan ja armoton jännitys piinasi harmaaturkkia hänen odottaessaan tuloksia. Uros tarkkaili tajutonta Yu Gijaa ja hänen ilmettään, pohtien mitä narttu mahtoi nähdä tajuttomuuksissaan, jos mitään.

Lopulta parantaja kääntyi Volyan puoleen. "Uskon että hän toipuu." Valkeaturkkinen totesi sakemannille optimistisena. "Oletko varma?" Volya vastasi hieman varovaisena toisen optimistisesta olemuksesta. "Kyllä. Teit hyvin." Parantaja vastasi. "En suinkaan ole lääkitsijä." Volya vastasi vähän varmemman oloisena, mutta silmäkulmat painuen alaspäin totisuudessa. "Käyn etsimässä rohtoja, joiden pitäisi auttaa." Parantaja ilmoitti loppuun, poistuen sitten paikalta ulkoilmaan, jossa sade alkoi jo helpottaa. Volya jäi aloilleen vahtimaan Yu Gijaa, varmistaakseen ettei mitään muuta tapahtuisi. Sotakoira asettui makuulle lähelle toveriaan ja laski päänsä tassuihinsa, yrittäen rentoutua edes vähän kaiken jännitteen jälkeen, mutta yllättäen Yu Gija vaikutti alkavan heräämään.

Tämä sai Volyan nostaamaan päänsä äkillisesti ylös, jota seurasi koko keho kun hän nousi maasta takaisin neljälle jalalle ja lähestyi parin askeleen verran Yu Gijaa. "Yugi?" Hän kysyi jälleen varoen, epävarmana siitä miten narttu reagoisi. "Ota rauhallisesti, pysy aloillasi..." Volya sanoi helpottuneena kuultuaan toisen ensimmäiset sanat. Uroksen kasvoilta saattoi nähdä helpottuneisuuden, hänen jatkaessa puheenvuoroaan: "Mikä on vointisi?"

Yu Gija nosti varovasti päänsä, katsoakseen haavojaan jotka oli nyt hoidettuna ja eivät sattuneet niin paljoa enää. Naaraan korva kääntyi kohti Volyaa tuon kehottaessa tätä olemaan rauhassa ja käänsi sitten katseensa tuohon. "Olen väsynyt, mutta selviän kyllä..." Naaras hymyili taas siirtäen katseensa haavoihin. "Hoiditko haavani?" Yu Gija kysyi uteliaana, koska ei nähnyt paikalla parantajia. Sade oli viimmein loppunut, mutta sen pistävä tuoksu leijui Yu Gijan kuonoon ja naaras veti syvään henkeä.

Naaras hymyili Volyalle "Kaikki tapahtui niin yhtäkkiä, etten osaa edes omassa päässäni päätellä mitä tein ja miksi, mutta olen kiitollinen sinulle silti kaikesta. Et hievahtanutkaan pois viereltäni ja se oli minulle tarpeeksi, mutta en halunnut sinun joutuvan tappeluun takiani. Se olisi voinut pilata maineesi ja mahdollisesti paikkasi tässä laumassa..." tuo totesi ja asetteli päänsä hellästi tassujensa päälle, korvat painuen niskaa vasten. "Näin äsken isäni ensimmäistä kertaa... tuli pieksemään minut pois päin kuoleman porteilta." Yu Gija hymyili ja hiukan naurahti, mutta oli todella kiitollinen siltikin myös isälleen sekä Volyalle. Olen henkeni velkaa sinulle Volya... Yu Gija mietti samalla kun tuo käänsi katseensa uroksen silmiin ja hukkui niihin, unohtaen kaiken muun ympärillään.

Volya

Sakemanniuros istui nyt rauhallisesti ja helpottuneena aloilleen, saatuaan Yu Gijan olotilan selväksi. Vasta lyhyt aika sitten tilanne näytti vielä vaaralliselta, mutta nyt kaikki vaikutti kaikeksi onneksi olevan menossa vain parempaan päin. Volya tunsi hänellä olevan niin paljon sanottavaa kokemuksen jälkeen, muttei helpottuneisuudessan voinutkaan tehdä muuta, kuin katsoa hiljaa hymyillen Yu Gijaa. Kysymys haavojen parantamisesta kuitenkin sai Volyan naurahtamaan pienesti ja katsomaan poispäin vähän vaivaantuneen oloisena. "Niin... En suinkaan ole parantaja, mutta tein parhaani." Hän vastasi, tunsien olonsa vähän otetuksi siitä, että oli onnistunut näinkin hyvin kyseisessä tehtävässä.

Volya palautti katseensa takaisin Yu Gijaan, tuon jatkaessa puhettaan. Toisen kertomus isänsä näkemisestä tunsi yllättäen vetävän Volyan hieman vaimeaksi, uroksen ajatellessa omaa perhettään näin tyhjästä vain. Hän kuitenkin yritti olla ajattelematta aihetta, vaan keskittyi olemaan iloinen ystävänsä puolesta. Hetkellinen hyytyminen harmaaturkin olemuksessa vaihtui pian takaisin lämpimään hymyyn, kun hän valmistautui vastaamaan. "Hienoa, että tunnet olosi paremmaksi, Yugi..." Volya aloitti, samalla kohdaten naaraan eriväristen silmien katseen, joka kuitenkin vaikutti erilaiselta kuin aikaisemmin, Volya saattoi tuntea tämän vahvasti sisimmissään. "Älä kuitenkaan huoli, tärkeintä on vain, että olet kunnossa ja minä... " Volya jatkoi, kun yllättäen hänellä tuntuivat loppuvan sanat kesken. Uroksen suu roikkui hiukan auki ja kuin valmiina sylkäisemään seuraavan sanan ulos, mutta sen sijaan ei mitään tapahtunutkaan, vaan Volya tajusi olevansa Yu Gijan katseen täysin lävistämänä.

Kaksikko vain tuijottivat toisiaan silmiin parin sekunnin ajan (?), joka varmasti tuntui siinä hetkessä pitemmältä ajalta. Volya tunsi palan kurkussaan, eikä oikein tiennyt mitä ajatella tästä tilanteesta, johon oli päätynyt. Tesshinin aikaisempi kommentti kuhertelusta nousi päälimmäiskesi ajatukseksi hänen päässään, uroksen alkaessa tunnistamaan ja ymmärtämään tähänastista tunnemaailmaansa entistä paremmin. Hämmennyksen ja kiusallisuuden muodostama tunnetila alkoi valtaamaan hänen kehonsa, juuri kun lauman valkoturkkinen parantaja palasi takaisin etsimiensä rohtojen kanssa ja Volya rikkoi viimein sen johteesta katsekontaktinsa. "Olet hereillä! Kuinka voit?" Parantaja kysyi välittömästi Yu Gijalta (?) ja laski rohdot kiviselle maanpinnalle hänen eteensä. Samalla aikaa, Volya vaikutti yllättäen siltä kuin ei haluaisi olla paikalla, vaan tuijotti epätavallisen poissaolevan ja ilmeettömän oloisena sivuun kahdesta seuralaisestaan.