Isoveljen Seurassa (Kaksinpeli - Muerto)

// Muro ja Kojiro tänne pelaamaan //

Kousuke
Pieni pentu istui lumessa ja katseli sinistä taivasta, nauttien vilpoisesta talvituulesta. Alpeilla tuli aina valtavasti lunta, joten Kousuke oli luonnollisesti uponnut hankeen niin että vain pennun ylävartalo oli näkyvillä. Talvi - vaikka se olikin kylmä - oli Kousuken mielestä mahtava vuodenaika. Tämä oli elämässään vaan nähnyt yhden talven, mutta rakasti sitä jo valmiiksi. Yleensä pikkuinen olisi leikkimässä sisarustensa kanssa kinoksissa, mutta tänään kukaan ei ollut lähistöllä. Hikari oli jossain harjoittelemassa yksin (tai niin ainakin Kousuke kuvitteli, sisko oli kova oppimaan) kun taas Shirosta ja Saiyurista ei ollut kuulunut viikkoihin. Kaikille oli aivan ilmiselvää että perheen kauhukaksoset olivat varmaan satavarmasti Ohussa urkkimassa. Ainoa asia joka askarrutti Kousukea oli hänen isoveljensä: Kojiroa ei ollut näkynyt vähään aikaan. Mitäköhän sinä olet puuhannut, isoveli? Kousuke mietti ja huokaisi niin että hänen henkensä huurtui taianomaisena valkoisena pilvenä ilmaan.

Kojiro
Pieni arvekas akitapenikka hyppelehti syvässä lumihangessa eteenpäin kohti tukikohtaa. Siellä penikka ei ollut pyörinytkään hetkeen. Ikävähän Kojirolla oli perhettään ollut omilla teillä kulkiessaan, mutta uros oli ajatellut että ehkä yksinään harjoittelu ja itsenäisesti eläminen olisivat pennulle hyväksi. Yhtäkään päivää ei ollut kulunut etteikö Kojiro olisi emoaan, isäänsä tai nuorempia sisariaan ajatellut.
Viileä tuuli kulki suoraan uroksen lävitse, aiheuttaen kylmien väreiden kulun pennun selkärankaa pitkin. Penikka nyrpisti nenäänsä, talvi oli Kojiron mielestä hauskaa aikaa, mutta kylmyydestä se ei pitänyt. Siinä lumessa kahlatessaan Kojiro naulitsi katseensa tuttuun ruskeaan penikkaan joka istui tuijotellen taivasta. Kousuke! Kojiro oli enemmän kuin mielissään nähdessään veljensä, ja penikka lähti juoksemaan veljeään kohti. Raskaasti puuskuttaen Kojiro tarpoi eteenpäin, valkean huurun ympäröidessä uroksen.
"Kousuke!"Kojiro huikkasi iloisesti jatkaessaan tarpomista.

Kousuke
Pienempi rääpäle höristi korviaan yllättäen kun jostain kuului ääntä: joku kutsui häntä. Urospentu käänsi katseensa ja tämän silmät alkoivat kimaltaa iloisesti.
"Kojiro-niisan!" Punaturkki huudahti iloisena. Kousukella oli aina ollut tapana puhutella isoveljelleen kunnioittavammalla sävyllä kuin muita sisaruksiaan - ainakaan isoveli ei kiusannut nuorinta Saiyurin tavalla. Kousuken häntä heilui villisti kun tämä ampaisi pystyyn ja alkoi tarpoa syvän hangen läpi veljeään vastaan. "Missä olet ollut? Minulla oli ikävä!" Kousuke huudahti Kojirolle kun hän lähestyi toista kömpelösti kahlaten lumessa.

Kojiro
Ruskea-valkoinen penikka naurahti nähdessään miten iloiseksi Kousuke tuli nähdessään isoveljensä. Kojiro kuuli pikkuveljensä huudahdukset, muttei sanonut ensin mitään. Päästyään veljensä luokse Kojiro istahti lumelle ja katsoi veljeään hymyillen leveästi. "Minullakin oli ikävä sinua! Olen kuljeksinut ympäriinsä, harjoitellut taistelemista ja kehittänyt itseäni hieman. Ajattelin että minun olisi parasta itsenäistyä hieman, joten lähdin pois. Nyt minä kuitenkin palasin, en minä enää pidempään yksin voinut olla, oli pakko saada nähdä teidät kaikki taas", Kojiro selitti ja heilutteli häntäänsä iloisesti. "Miten sinulla on mennyt? Vieläkö Saiyuri kiusaa sinua? Miten äiti, isä, Shiro ja Saiyuri voivat?" Ruskeasilmäinen kyseli hymyillen. Se halusi tietää mahdollisimman paljon siitä, mitä kotona oli tapahtunut sillä välin kun Kojiro oli ollut poissa.

Kousuke
Kousuken häntä vaan jatkoi heilumistaan kun tämä saapui isoveljensä luokse; pentu oli niin innoissaan ettei malttanut edes istua alas ja kuunnella veljen tarinaa.
"Sen näkee, olet varmaan tullut tosi vahvaksi!" Punaturkki kehui kun katsoi Kojiroa - isoveli oli selvästikkin kasvattanut lihasmassaa sen jälkeen kun Kousuke oli viimeksi nähnyt hänet. "Sinusta tulee vielä Ohun vahvin soturi jos jatkat tuota mallia!" Pentu hymyili leveästi.

Kojiron kysyessä perheestä, Kousuke vastasi:
"Kaikki voivat ihan hyvin," pentu aloitti, mutta tämän ilme muuttui synkemmäksi kun tämä jatkoi. "Saiyuri ei ole paljoakaan muuttunut... Kiusaa minua koko ajan koska en osaa Battougaa. Yritin oppia sen, mutta melkein mursin luuni taas kun yritin optella sitä. Nyt hän ja Shiro ovat taas kadoksissa, Ohussa luulisin, tiedäthän minkälaisia ne ovat." Punaturkki kertoi veljelleen ja huokaisi. "Äiti on lähtenyt etsimään heitä, mutta isä jäi tänne. Hän on hyvin huolissaan Akame-senseistä..." Yhtäkkiä pentu tajusi ettei isoveli ollut pyörinyt kotona paljoakaan viimeaikoina, eikä varmasti tietäisi mitä Akamelle oli tapahtunut. "Ainiin! Sinä et taida tietääkkään! Akame-sensei on jäänyt Kurokagen vangiksi." Kousuke kertoi synkkämielisenä.

Kojiro

Valkoruskea penikka hymyili veljelleen kuullessaan kehuja. Se katsoi veljeään päästä tassunpäihin ja naurahti hiljaa. "Toivon toki että minusta tulisi vahva, Ohun vahvin soturi se vasta hyvältä kuulostaakin!" Kojiro myhäili. "Ai niin, miten jalkasi voivat?" Tosiaan, Kousuken murtuneet jalat.. Kojiro ei aluksi edes muistanut onnettomuutta, eihän se edes huomannut ontumista ta kipuilua veljensä liikkeissä.
Saiyurin tapojen muuttumattomuudesta, ja vieläpä Kousuken Battougan opettelusta kuullessaan Kojiron ilme vakavoitui. "Eihän Saiyuri sinua voi siitä kiusata! Ei sinun Battougaa ole pakko oppia. Äly merkitsee taistelussa vähintään yhtä paljon kuin voima ja tekniikat. Sitä paitsi jos melkein murrat luusi Battougaa opetellessasi on vain parempi jos et opettele sitä", uros huokaisi ja katsoi veljeään hymyillen. Kojiro oli hieman katkera itselleen siitä ettei se ollut ollut Kousuken kaverina ja tukena, ja sen ruskeissa silmissä näkyikin pieni häivähdys katkeruutta ja katumusta.
Akamesta kuullessaan Kojiron ilme synkkeni entisestään. "Akame-San on vangittu?" Penikka kysyi, tietämättä mitä muutakaan sanoa.

Kousuke
Punaturkki kuunteli isoveljeään hymyillen pienesti. Tämän sanat olivat aina antaneet tälle voimaa, ja tämä oli oppinut miten olla välittämättä siskon kiusaamisesta. Se että hänellä oli Kojiron kaltainen, karismaattinen isoveli sai Kousuken tuntemaan itsensä maailman onnekkaimmaksi koiraksi. Isoveljen reaktioon Kousuke vastasi nyökkäämällä hiukan surullisena. Akame oli yksi perheenystävistä ja joskus vietti aikaa pentujen kanssa.
"Niin... Kamalaa, eikö?" Kousuke vastasi ja huokaisi. "En tiedä paljon, mutta isän mukaan Akame-sensei oli pelastanut yhden Ohun ryhmänjohtajista joka oli jäänyt kaksintaisteluun jokun Kurokagen alaisen kanssa." Kurokagen nimikin pelkästään sai Kousuken värähtämään hieman. "Hän jäi sen tuloksena vangiksi." Pentu katsoi maata ja sitten isoveljeä, pienet kyyneleet silmissään. "Mitä jos Akame-sensei on jo kuollut? Mitä jos emme voikkaan pelastaa häntä?" Kousuke kysyi ja niiskaisi. Hän oli hyvinkin huolissaan Igamestarista.

Kojiro
Uros hymyili veljelleen rohkaisevasti. Pikkuveljen arkuus ja herkkyys tekivät pennusta helpon kiusattavan, mutta Kojiro ei nähnyt nuoremman punaturkkisen kiusaamisessa mitään järkeä. Kojiron mielestä Kousuke oli todella herttainen luonteensa kanssa, eikä uros edes halunnut veljestään tappelupukaria.
Kojiro huokaisi Kousuken kerrottua Akamen vangitsemista lisää. Tosin Kurogaken nimi sai uroksen irvistämään, se vihasi jo pelkästään pirulaisen nimen kuulemista. "Kamalaa.. Jonkun täytyy tehdä jotain", uros tuhahti. Ruskeasilmäinen katsoi Kousukea sympaattisesti huomatessaan kyyneleet pennun silmissä. "Kyllä me Akamen saamme pelastettua. En usko että se on kuollut, Akame-Sanhan on todella vahva. Ei se anna itsensä kuolla sinne, niin kuin emme mekään", Kojiro tokaisi mahdollisimman vakuuttavasti. Tietenkään uros ei voinut olla aivan varma vanhuksen tilasta, mutta se todellakin uskoi siihen ettei Akame suostuisi kuolemaan vihollisten vankina.

Kousuke
Kousuken kyyneleet tyrehtyivät ja tämä katsoi veljeään hetken. Sitten, tajutessaan että isoveli oli oikeassa, punaturkki hymyili ja niiskaisi.
"Totta... Akame-sensei on tosi vahva. Ei Kurokage pärjää hänelle!" Kousuke tokaisi ja naurahti. Yhtäkkiä Kousuke muisti jotain mitä oli unohtanut kertoa Kojirolle aiemmin. "Ah, ja kun olit poissa, arvaa mitä minä opin?" Tämä kysyi innoissaan ja ponkaisi pystyyn, häntä heiluen.

// Apuva lyhyttä D: //

Kojiro
Uros hymyili nuoremman veljensä sanoille ja nyökkäsi. "Niin. Akame tulee takaisin pian", uros hymähti. Tuo nosti katseensa taivaalle, seuraillen pilvien hiljaista liikettä. Tuo hymyili hiljaa viileähkön tuulahduksen osuessa uroon naamaan, ja tuo pudisti hiljaa päätään. Voi kuinka Kojiro olikaan ikävöinyt kotiaan. Enää minä en täältä lähde.. Kojiro tuumasi mielessään.
Yhtäkkiä Kousuke hypähti pystyyn ja häntäänsä heilutellen pyysi Kojiroa arvaamaan mitä tuo oli oppinut vanhemman pennun ollessa poissa. Penikka naurahti ja käänsi katseensa jälleen takaisin veljeensä. "Kerro! Oletko oppinut jonkin uuden tekniikan?" Kojiro kysyi innoissaan, hypähtäen itsekin seisomaan. Myönnettäköön, Kojiro innostui herkästi.

Kousuke
Kousuke naurahti ja hyppelehti lumen läpi kohti hänen perheensä kotiluolaa. Kukaan ei ollut kotona, joten Kousukella ei ollut tekemistä päivällä, muuta kuin yksin harjoittelemista. Pentu yleensäkkin juoksenteli vuorta ylösalas että hänen kuntonsa kohoaisi ja yritti parhaansa opetella Battougaa kun muut eivät katsoneet.
"Tule katsomaan!" Punaturkki huikkasi isoveljelleen ja alkoi kaivaa luolan ulkopuolella olevaa kinosta. Kousuke tunki päänsä kuoppaan ja veti esille pulskan kuparifasaanin, esitellen sitä Kojirolle. "Katso tätä! Sain sen itse kiinni aamulla! Se on ensimmäinen saaliini jonka sain kiinni ilman äidin apua!" Kousuke selitti innostuneena ja ylpeänä. Tämä oli nuorimmalle rääpäleelle iso asia, ja selvä merkki siitä että Kousuke oli viimein alkanut kehittyä sisarustensa tasolle.

Kojiro
Uros seuraili hetken katseellaan nuoremman veljensä hyppelehtimistä hymyillen vinohkoa koiranhymyään, ja lähti sitten seuraamaan punaturkkia. Nuoremman penikan huikkauksen kuullessaan ruskeaturkkinen penikka venytti hypähdyksiään hieman pidemmiksi, ja pian tuo olikin saanut juostua itsensä aivan pikkuveljen viereen seurailemaan toisen touhuja. Hetken aikaa Kojiro ehti tuumia mitäköhän toinen pentu oikein puuhasteli kaivaessaan kinosta ja tunkiessaan päänsä kaivamaansa kuoppaan, mutta pianhan tuo vastauksen sai nähdessään kuparifasaanin. Kuunnellessaan nuorempaa veljeä Kojiro virnisti ylepästi. "Sehän on vielä isokin! Sinähän olet jo hyvä saalistaja!" Kojiro hihkaisi, selkeästi iloisena veljensä saavutuksesta. "Meidän pitäisi käydä joskus metsällä yhdessä.Se olisi hyvää harjoitusta meille molemmille", uros sanahti vielä heilutellen häntäänsä vimmatusti, suuresti innoissaan ideastaan.

Kousuke
Punaturkki esitteli lintua isoveljelleen ja hymyili iloisena. Oli niin mukavaa kuulla että isoveli oli ylpeä hänen saavutuksestaan: olihan Kousuke vielä pari kuukautta sitten ollut aika saamaton. Kousuke naurahti iloisena.
"Kiitos! Se on totta kun sanotaan että harjoitus tekee mestarin." Pentu totesi ja hautasi fasaanin takaisin lumikuoppaan. Hän halusi esitellä sitä vanhemmilleen, joten se pitäisi säilyttää turvallisessa paikassa siihen asti. Kuullessaan Kojiron ehdotuksen, pennun korvat nousivat yllättyneenä pystyyn ja tämä nyökkäili innostuneena.
"Joo! Kuulostaa hyvältä!" Tämä heilutti häntäänsä, myös kovin innostuneena. "Hei, mennäänkö heti? Minulla on nälkä, ja haluan näyttää tuon fasaanin muille kunhan he palaavat!" Kousuke ehdotti ja odotti innolla veljensä vastausta.

Kojiro
Penikka katseli nuoremman veljensä iloista hymyä virnuillen itsekin hieman. Kojiro nyökkäsi Kousuken toteamukselle harjoittelun merkityksestä.
"Niinhän se on. Ennen pitkää, jos sinulla menee näinkin hyvin jatkossakin, voit kasvaa minuakin vahvemmaksi!" Kojiro hihkaisi. Kojiro ei jaksanut turhaa ajatella sitä, kuka viidestä penikasta saisi ylipäällikön tittelin tai kuka kasvaisi suurimmaksi ja vahvimmaksi. Itse asiassa Kojiro vain seuraili sisartensa kasvua ja tunsi jopa ylpeyttä sisariaan kohtaan kuullessaan että joku oli oppinut jotain uutta.
 Kousuken vastaus Kojiron kysymykseen ilahdutti ruskeaturkkista paljon, ja se nyökkäsi heti kuullessaan jatkokysymyksen.
"Joo, mennään vain! Minullakin on hieman nälkä", uros hymähti.

//Apuva miten tässä onkaan päässyt tulemaan näin pitkä hiljainen väli taas .-. //

Kousuke
Pentu katsoi maata hetken ajan ja hymähti. En halua tulla vahvemmaksi kuin Kojiro-niisan... Sitten minulla ei olisi esikuvaa ketä ihailla. Kousuke ajatteli. Pennuista vanhimpana, oli vain oikein että Kojiro olisi heistä se vahvin ja viisain... Tai no niin Kousuke ajatteli ainakin. Kojiron sanat saivat Kousuken hätkähtämään pois ajatuksistaan ja tämän häntä alkoi taas heilua tuhatta ja sataa kun leveä hymy nousi tämän kasvoille.
"Mahtavaa! Tule tule! Minä näytän sinulle hyvän paikan!" Kousuke sanoi ja lähti johdattamaan Kojiroa metsän reunalle (?). "Talven aikaan kaikki linnut kerääntyvät paikkoihin missä on helppoa ravintoa, ja yksi niistä kokoontumispaikoista on tuolla metsässä, löysin sen kun olin leikkimässä Joshiman kanssa." Punaturkkinen pentu selitti innokkaasti ja haisteli lumea. "Sinne on vähän kävelymatkaa, mutta ei kai se haittaa? Vai mitä, Kojiro-niisan?" Pentu nosti kuononsa maatsa ja hymyili veljelleen.

Kojiro

Penikka hymyili nuoremmalle ja nyökkäsi hipsiessään punaturkin perässä. Uros kuunteli Kousukea  katsellen samalla ympärilleen, ja nuoremman kysymyksen kuullessaan valkoruskea penikka hymähti. "Tietenkään pieni kävelymatka ei haittaa! Ehdimpähän minäkin katsella hieman ympärilleni, siitähän onkin jo tovi kun viimeksi täällä päin kuljeskelin" Kojiro sanahti virnistäen.

Kousuke
Nuorempi pentu naurahti iloisena.
"Hyvä kuulla! En olisi halunnut väsyttää sinua." Punaturkki sanoi ja loikki lumihangessa. Hänestä oli mahtavaa että isoveli oli palannut. Kojiro ymmärsi nuorinta pentua parhaiten kun kukaan muista sisaruksista, ja oli ainoa (heidän vanhempiaan lukuunottamatta) joka osasi pitää ilkikurisen Saiyurin aisoissa. Hän oli myös halunnut näyttää metsästyspaikkaansa jollekkin toiselle jo kauan aikaa.

"No, kerro kerro!" Kousuke yhtäkkiä sanoi, hymyillen ja heiluttaen häntäänsä kun tarpoi lumen läpi. "Mitä olet nähnyt ja kokenut matkoillasi? Kuulisin mielelläni mitä kaikkea suuressa maailmassa tukikohdan rajojen ulkopuolella on. Toivottavasti et törmännyt Kurokagen joukkoihin tai mitään semmoista..." Pentu loikkasi puunjuuren ylitse, ja vaihteli katsettaan isoveljen ja menosuunnansa välillä. "Vaikka tosin en uskoisi että Kurokagen rivisotilaat sinulle pärjäisivät..." Kousuke lisäsi, hymähtäen.