Kotimatka Ja Uusi Tuttavuus (Kaksinpeli Demente)

//Demente ja London tähän suuntaan siis! //

Dougie
Nuori seefferi pysähtyi hetkeksi tienvarteen, haukkaamaan happea. Toinen oli juossut jo kauan moottoritien vartta kohti etelää, ja uros oli aivan lopussa. Dougie yskäisi ja istahti alas, läähättäen. Urosta askarrutti vieläkin se valkoinen koira kuka oli auttanut hänet pinteestä, vaikka olikin paljastunut Kurokagen alaiseksi. Ovatko kaikki koirat Kurokagen joukossa sittenkin sellaisia murhaajia...? Dougie mietti itsekseen. Seefferin ajatukset katkesivat kun ohi ajoi suuri ja äänekäs kuorma-auto.
"Aiiih!" Dougie huudahti yllättyneenä ja pinkaisi kauemmas moottoritien varresta ja syvemmälle metsään. Katukoirana Dougie ei yleensä pelännyt autoja, ihmisiä tai kovia ääniä - olihan hän jo melkein kuuro muutenkin - mutta tuo oli tullut yllätyksenä. Seefferi huokaisi helpotuksesta ja pysähtyi pienelle metsäpurolle juomaan.

London

Oli aurinkoinen ja rauhallinen päivä. Ei ollut liian kuuma, mutta ei liian viileäkään vaan juuri sopivan lämmin. Auringon tuomasta ilosta linnutkin lauloi kuorossa kunnes joku keskeytti linnut haukkumalla. Tämä räkyttäjä oli pieni sekarotuinen London, joka haukahteli joka suuntaan. London oli taas onnistuneesti eksynyt, mutta tuo ei haitannut narttua jolkottelemasta eteenpäin. London hyräili samalla iloisesti kun otti askelia kohti tuntematonta ja etsien uutta seuraa johon lyöttäytyä sillä nythän elettiin melko vaarallisia aikoja eikä narttu osannut edes oikein taistella jos sellainen tilanne tulisi. Tämä ajatus sai nartun ravistamaan päätään kauhusta, mutta pian hän hätkähtyi uudesta hajusta. Ooh koira! London mietti innoissaan häntä heiluen ja oli revetä innostuksesta. Nartun ravi muuttui laukkaan ja tämä sai näkökenttäänsä nuoren seefferin. Karvapallo hetken epäröi toiselle sanojen huikkaamista ja koittikin epätoivoisen näköisenä hypätä puuhun piiloon niinkuin muut koirat, mutta huonoinloppu tuloksin, ja kuitenkin pian kailotti kovaan jo ääneen "Hello! Syön sut jos olet vihollinen." Lauseen loppuun karvapallo virnisti kuitenkin ilkikurisesti. Narttu otti askeleita kohti uutta tuttavuutta koko ajan leveästi hymyillen ja häntä heiluen. London saavutti toisen karvakorvan ja joen joten päätti itsekkin juoda purosta vettä kuin rauhan eleenä.

// Siitä on varmaan jo monta vuotta ku oon viimeks pelannu näin //

Dougie
Uros havahtui ajatuksistaan ja katsoi ylös. Dougie näki pörröisen koiran huutelevat tälle vähän matkan päästä. Seefferi kohotti kulmiaan kun toinen saapui purolla juomaan.
"Syöt minut?" Dougie kysyi ja tuhahti. "Haluaisinpa nähdä sinun yrittävän, sylihauva." Elämänsä aikana seefferi oli kohdannut monia villikoiria sekä kotikoiria ja pystyi helposti erottamaan koirat toisistaan. Tämä karvapallo on selvästi jonkun rikkaan perheen koira... Hän ei selviäisi tuntiakaan yksin luonnossa... Dougie mietti itsekseen ja otti pari askelta taaksepäin, tarkastellen narttua. "Missä omistajasi on, pörröpallo? Täällä ei ole turvallista pienille kotikoirille, varsinkin kun Kurokagen joukot saattavat piileskellä missä vain." Seefferi sanoi toiselle.

London

Uroksen tuhahdus sai nartun sisäisesti hihittelemään, mutta piti vielä nauruaan sisällä ettei täysin pikku bimbolle näyttäisi toisen silmissä. Sylihauvaksi kutsuminenkaan ei saanut nartun virnettä loppumaan vaan se muuttui leveämmäksi. Londonilla oli jo nyt hauskaa ja piti seefferin luonteesta joten hän ei osannut toista uhkana ottaa. Toisen kysymys omistajasta sai nartun hymähtämään hiukan. " Omistajastani ei mulla mitään havaintoo ole, mutta kai se kotona istuu sohvalla juoden teetä. Eikä kyllä Kurokage minua pelota yhtään ja olenhan mä vielä tarkka kuonostani että ei minua yllätetä noin vain." Narttu tokaisi itsevarmasti pörhistellen kaulustaan kuin mikäkin urhea soturi. Lon seurasi sinisilläsilmillään paimenkoiraa ja tutkaili tämän kehonkieltä. Londonin hymy ei ollut missään vaiheessa hiipunut pois vaan vahvasti koristi kasvoja.

Pian nartun uteliaisuus vei kielen. " Olen London ja kukas te seefferi mahdatte olla? Oletko laumasta ja johs olet niin mistä ja oletko taitava taistelija kun on noin mahtavat lihaksetkin?" Narttu kysyi silmät kiiluen innostuksesta kuin odottaen tyylinäytettä seefferiltä. Sen hymy oli muuttunut kysyvään ja ihailevaan katseeseen.

Dougie
Dougie nyökkäsi toisen kertoessa omistajastaan.
"Noh, oli miten oli, suosittelisin että palaisit sinne mistä tulitkin." Seefferi sanoi. "Ei se Kurokage minuakaan pelota tippaakaan, mutta opettajani kertoi että sen paholaisen purema ei ole leikin asia." Dougie loikkasi kevyesti puron yli ja pysähtyi katsomaan Londonia viimeisen kerran. "Anteeksi, mutta minun on jatkettava matkaani nyt. Ole varovainen." Seefferi sanoi ja otti pari askelta eteenpäin.

Yhtäkkiä toinen alkoi puhua jatkuvasti ja puhe sai Dougien pysähtymään äkisti, ja kääntymään nartun puoleen. "Yksi kysymys kerrallaan!" Dougie huudahti ja punastui hiukan huomatessaan toisen katsovan seefferiä ihailevasti. Uros tuhahti kun narttu viimein lopetti, ja nyrpisti nenäänsä vähän. "Kuules, pehmolelu, en halua olla epäkohtelias, mutta se kuka minä olen ja mistä tulen ei oikein kuulu sinulle." Seefferi selitti. "Enhän minä tiedä sinusta mitään, sinähän voit olla vaikka vihollisvakooja!"

London

Londonin silmiin pisti heti uroksen pieni punastuminen ja tämä sai karvapallon tirskahtamaan huvittuneesti. Salamana Lon hyppäsi uroksen perässä toiselle puolelle puroa katse nauliintuneena uroksen silmiin kuin pakottaen tämän ottamaan katsekontakti samalla kallistaen päätään kuin kysyäkseen että onko toiselle haitaksi jos tulee lähemmäksi. Narttu oli jo jonkin aikaa kävellyt yksin ympäriinsä joten seuraa hän oli selvästi vailla. Yksinäinyys unohtui taas hetkeksi ja nartulla oli taas vähän turvallisempi olo, mutta eihän sitä voinut muille näyttää että hän pelkäisi.

Nartun ilme muuttui hymyilevästä kiukkuiseksi ja hänen karvat nousi pystyyn jotka sai nartun näyttämään vielä enemmän karvapallolle. "Mä mikään pehmolelu ole ja kylläpä kuuluu!" Narttu oli hyvin kimpaantunut, mutta sai vihdoin otteen tunteistaan. "Voin sanoa etten mä vakooja ole, mutta jos haluat olla asiasta varma ehkä sun kannattaisi kysyä minulta sitten jotain jotta voit olla varma. Uskon että olet jollain tavalla liitoksissa Yukimuran laumaan, koska muuten et epäilisi kuka mä saatan olla." Narttu sanoi hiukan toiselle loukkaantuneena. "Ja eikös sitten sun tehtävänä olis olla varma etten ole laumalle uhkaksi vai?" Lon jatkoi, mutta katse oli kohdistuneena nyt maahan samalla kun hän tassun alla pyöritteli pientä kiveä. Lon siirti katseensa taas urokseen, mutta ilme oli muuttunut se oli anova. Kuin se pyytäisi toista edes hetkeksi jäämään pienen koiran seuraksi ja kertomaan jotain tarinaa mikä saisi hetkeksi hänet unohtamaan että uusi yksinäinen yö olisi edessä jolloin pelko saisi taas vallan nartusta.

Dougie
Seefferi katsoi Londonia, ja yllättyi toisen pienestä 'raivokohtauksesta'. Dougie ei ollut osannutkaan odottaa pienen nartun rupeavan tiuskimaan noin. Dougie ei pienestä kuitenkaan hätkähtänyt, mutta katsoessaan Londonin silmiin, tämä näki pelkkää yksinäisyyttä. Seefferi oli hetken hiljaa ennen kun huokaisi. Hänen päässään kaikuivat Ishiwarin sanat: Joskus on parempi olla vain ystävällinen.
"Äh... Anteeksi. Kyllä minä uskon sinua. Ei minun tarvitse kysyä sinulta mitään." Dougie sanoi ja katsoi anteeksipyytävästi narttua. "Sitä paitsi... Kurokage ei ole sellainen tyyppi joka värvää kevytkenkäisiä pörröpalloja paholaisarmeijaansa." Seefferi naurahti pienesti ja istahti alas maahan. "Aloitetaampa alusta: Nimeni on Douglas, mutta kaikki kutsuvat minua Dougieksi. Olen kotoisin Skotlannista, kaukaa meren takaa. Nykyään kuitenkin asun pienen kulkukoira lauman kanssa Tokiossa." Dougie kertoi ja lipaisi huuliaan. "Olemme Ohun armeijan liittolaisia. Joka kuukausi, paras sotureistamme lähetetään Yukimuran luokse Ohuun. Tulin tänne saattamaan tämän kuun parhaan soturin Ohuun, mutta nyt olen matkalla kotiin." Uros vilkaisi Londonia. "Entäs sinä? Miten sinunlaisesi sylihauva on joutunut tänne villiin luontoon? Ja vielä ihan yksin?"

London

Pienen koiran ilme kirkastui sekunnissa kun kuuli että toinen jäi vielä hetkeksi. Seefferin esitellessä itseään narttu kuunteli tarkkaan, mutta sen innostuksen paljasti puolelta toiselle heiluva häntä. London suu pyöreänä tuijotti kun uros kertoi Ohusta ja Yukimurasta. Hän oli miettinyt johonkin laumaan liittymistä, mutta se että olisiko näin pienestä ja osaamattomasta koirasta laumalle mitään hyötyä muutakin kuin suunsoitto. Pian kumminkin nartun korvat liimaantuivat niskaan ja sen ilme synkistyi kuin toinen otti puheeksi miten hän on kotisohvalta luontoon päätynyt. Menneisyyden tapahtumat pyöri sen mielessä, ne hiipi kuin aaveet pyörittäen hänen veljensä kuollutta kuvaa. Se avasi suunsa, muttei ääntä tullut ulos. Lon koitti pidätellä kyyneliä ja hymyillä yhtä aikaa. Hänellä oli epämukava olo, mutta silti päätti vastata toisen kysymykseen. " Karkasin veljeni..Ro..Roman kanssa...vahingossa törmäsimme koiraan...joka...joka sai veljeni kiinni ja nyt olen yksin.." Narttu sanoi ääni väristen ja silmät täynnä kauhua. Se ei kehdannut nostaa katsettaan maasta, koska olihan tilanne hänelle outo. Ainut kenen kanssa hän oli veljensä kuolemasta puhunut oli Akira joka hänen peräänsä hetken katsoi ja suojeli.

Narttua ahdisti hiljainen tauko ja se vihdoin käänsi päänsä Dougien suuntaan hymyillen, mutta kyyneleet valuivat poskia pitkin.

Dougie
Dougien hymy hyytyi kun pieni narttu puhui veljestään. Ja kaiken kukkuraksi Lon alkoi vielä itkeä, joka sai uroksen katumaan sanojaan. Seefferi halusi lohduttaa toista, muttei tiennyt miten.
"Kamalaa... Anteeksi että kysyin." Dougie sanoi hiljaa ja katsoi poispäin häpeissään. "Eihän se minulle edes olisi kuulunutkaan." Dougie tiesi täysin miten Lonista tuntui: uros oli menettänyt omistajansa merellä, ja joutunut eroon isästään sekä ihmisperheestään kovin pienenä myös.

Pienen hiljaisuuden jälkeen Dougie kääntyi katsomaan Londonia ja yritti hymyillä lohduttavasti.
"Jos olet yksin... Voin viedä sinut laumani luokse Tokioon. Ainakin vähäksi aikaa." Dougie ehdotti. "Siellä on paljon meidänlaisia koiria, jotka ovat jotenkin joutuneet eroon ihmisperheistään, ja me pidämme huolta toisistamme. Saat sitten itse päättää haluatko lähteä vai et. Miltä kuulostaa?" Uros kysyi ja heilautti häntäänsä. Tämän mielestä kenenkään ei tarvitsisi olla yksin, varsinkaan jos he eivät tienneet mitään luonnossa selviytymisestä. Ainakin tällä lailla Ishiwari ja Dougie itsekkin voisivat opettaa pientä pörröpalloa selviytymään itsestään.

London

London pyyhki tassuillaan kyyneleet ja nielaisi. " Ei se mitään..et voinut tietää." Narttu sanoi hiljaa pieni hymy kasvoillaan. Narttu koitti rauhoitella itseään kunnes voisi taas kunnolla Dougielle.

Toisen kysyessä Tokiossa käynnistä sai nartun hännän heilumaan helpotuksesta. Se ei tosiaan näinä aikoina halunnut olla yksin raakalaisten armoilla. " Se kuulostaisi tosi hyvälle tällä hetkellä." Lon sanoi jo hiukan iloisempana. Olihan se totta että London oli todella huono selviytymään itsekseen ainakin vielä toistaiseksi. Hän ei osannut osannut oikeen muuta tehdäkkään kuin soittaa suutaan jos kiperä tilanne tulisi. Lon nousi seisomaan ja katsoi kirkkain silmin seefferiä joka oli jo vähän lämmennyt lellipentu Londonille. Narttu tunsi sisällään suurta helpotusta ja turvallisuuden tunnetta pitkästä aikaa.

Akiran siipien alta Lon olikin lähtenyt vähän liian kiireellä, joka oli aika virhe ottaen huomioon miten keskeneräiseksi nartun koulutus oli jäänyt. Lon ei voinut hymylleen mitään, joka kiri kasvoille koko ajan. " Heti kun olet valmis lähtemään niin mennään vain." Se sanoi vienosti nauraen.

Dougie
Seefferi hymyili lohduttavasti toiselle, ja sitten tämän kasvoille nousi leveä hymy kun London alkoi innoissaan hoputtaa Dougieta mukaan. Uros naurahti ja katsoi Lonia silmiin. Mukava saada matkaseuraa... Seefferi mietti ja käveli nartun luokse. Dougie katsoi taivasta ja huokaisi mietteliäänä.
"Pian tulee pimeää, mutta jos olemme nopeita, ehdimme moottoritielle ennen auringonlaskua. Siellä voimme hypätä jonkun ihmisen kulkuvälineen kyytiin ja matkustaa loppumatkan Tokioon silleen." Dougie selitti ja virnisti nartulle. "Valmiina juoksemaan? Koeta pysyä perässä!" Dougie huikkasi ja pinkaisi juoksuun, moottoritien suuntaan. Londonin kohtaaminen oli saanut Dougien iloiseksi, varsinkin kun toinen oli vielä yhtä pentumainen ja leikkisä kuin Dougie itse, vaikkei tämä usein sitä näyttänyt. Aina välillä Dougie vilkaisi taakseensa, varmistaakseen ettei narttu jäänyt pahasti jälkeen (?).

London

Nuoren seefferin mainitessa pimeän tulon sai nartun selässä kulkemaan ne tutu väreet, jotka lopuksi johtaisi pelkoon joka öisin vallitsi nartun sisällä. Pieni narttu kumminkin päätti että näyttäisi toiselle ettei hän ole täysin vätys matkaseiralainen vaan pöyhisti itsevarmasti rintakarvojaan luoden kasvoilleen helpottuneen hymyn.

Narttu häkeltyi kun toinen pinkaisi juoksuun ja tämä sai riemun valtaamaan nartun sydämen, joka juoksi niin kovaa kuin pienistä jaloistaan pääsi. Hän pysyikin tosi hyvin uroksen perassa vaikka hänelle se raskaampaa oli. London nauroi riemukkaasti samalla kuin juoksi tehden pieniä ilohyppyjä. Olihan hän nyt pitkiin aikoihin taas tavannut toisen nelijalkaisen, joka suostui vielä matkaseuralaiseksi.

Dougie
Seefferi naurahti iloisena nähdessään Londonin kiitävän täyttä vauhtia hänen kintereillään. Nuori narttu vaikutti nyt paljon iloisemmalta kuin pari minuuttia sitten, joka sai Dougien helpottuneeksi. Vaikkei hän koskaan auttaisi Kurokagen alaisia, Dougien mielestä kenenkään ei pitäisi surra yksin.

Kaksikko juoksi useiden niittyjen ja metsien läpi, ja pian seefferi alkoi hengästyä. Heidän suureksi onnekseen kuitenkin, he olivat saapuneet moottoritielle. Vaikka olikin jo myöhä, niin useat ihmiset silti huristelivat ohi kaikenlaisissa autoissa ja rekoissa. Vähän matkan päässä siitä mutkasta missä he nyt seisoivat, näkyi pitkä jono ajoneuvoja, seisomassa illan ruuhkassa. Dougie läähätti kovasti ja kääntyi katsomaan Lonia (?).
"Katso, he ovat pysähtyneet!" Uros huikkasi uudelle ystävälleen. "Nyt on hyvä mahdollisuus hypätä kyytiin kun ihmisten kulkuvälineet eivät liiku!" Odottamatta vastausta, mutta varmistaessaan että narttu oli vielä mukana (?), Dougie lähti hitaasti hölkkäämään kohti autojonoa, etsiessään kulkuneuvoa jonka kyytiin loikata.